Erasmus, poikani..

Koska edellinen postaus oli Marialle hänen sikiämisensä päivänä, omistan tämän sinulle, poikani Erasmus, siellä jossakin (?)..

Yhtymäkohta Mariaan löytyy; tänäyönä sinä, pikkuinen, sikisit minussa (mitä suurimmalla todennäköisyydellä). Kuulun niihin naisiin, jotka "tietävät" jos on tärppi käynyt. Niin oli molempien tyttöjen kanssa, niin oli sinunkin kanssasi, poikaseni. Olisinpa saanut sinut pitää!

Noh, nyt luulen, että tuo "tieto" sikiämisen hetkestä on mennyttä; jos siis nyt edes enää ikinä sitä iloa suodaan, että edes raskaaksi asti pääsisin. Yritys on ollut kova, ei ole vielä onnistanut vaikka kierto on säännöllinen ja NFP hallussa... :( Joka kerta olen "luullut" jo onnistaneen... (noh totuuden nimissä, kohta on viisi kuukautta Erasmuksen kuolemasta, vaikken nyt olekaan vielä raskaana, ei liene tilanne aivan toivoton..??).

Lisää epäuskoa tai ainakin katkeruutta jumalaa kohtaan (vaihteeksi!)

Ulkona paukkuu raketit ja pakkanenkin. Sisällä tytsymme katsovat Olipa kerran Amerikkaa ja minä sekä parempi puolisko tietokoneidemme ruutuja. Flunssa uhittelee, parempi uhitella takasin ja mennä petiin.

Parempaa uutta vuotta, toivomuksena...

kirje Äidilleni

Hyvää Perisynnittömän Marian päivää!

Ajattelin näin suuren juhlan kunniaksi kirjoitella sinulle, rakas(?) taivaallinen esirukoilijamme, äitimme, Kristuksen äiti, Maria. En tosiaan tiedä, tällä hetkellä, onko siellä (bitti)avaruudessa ketään joka kuulee/lukee, mutta ehkäpä kirjoittaminen toimii terapianani taasen. Ja ehkä, jos niin kovin epätodennäköiseltä tuntuva aika kuluu ja armahtaa, löytyy täältä dokumenttia, miten syvällä sitä onkaan pojan kuoleman jälkeen rämmitty.

Oliko Sinulla hyvät synttärit? Tai, eihän me nyt ihan vielä synttäreitäsi juhlistettu vaan sikiämisesi päivää. Aika monet parit osaavat sanoa, koska heidän lapsensa sai alkunsa -ainakin minä osaisin! Mutta sinun tapauksessasi, Maria, äitimme, sen oikein Kirkko isolla K:lla (huom sarkasmi...) julistaa ja juhlistaa.

Seuraa vuodesta vuoteen parranpäristyksiä ja hurskaita pohdintoja, miten Sinä olit niin täydellisen puhdas ja hyvä ja valitsit Jumalan erityisestä armosta aina oikein, halusit aina valita sen hyvän ja kauniin, ja kas, se onnistui!

(sarkasmi jatkuu, toim. huom)

Hallelujah ja sitten kaikki tädit ja muutama nuori vihainen mies ja muutama vanhempi mies ja muutama kuuhullu näyttävät kaikki oikein hurskailta/ikävystyneiltä (ja nuorimmat kaivavat nenää pitkästyneinä..)

Näin se etenee, vuodesta toiseen, se vietto.

Ympäri maailman pienet ja vähän isommatkin lapsesi kärsivät mitä erilaisemmista syistä. Se on aina tuntunut minusta pahalta mutta nyt, tänä vuonna Sinun sikiämisesi päivänä, kun Poikasi kirkko juhlii iloa, se tuntuu minusta henkilökohtaisista syistä (juu, olen itsekäs, toisin kuin Sinä mutta tämä tieto ei varmaankaan yllätä..?) ihan erityisen pahalta. Teodikean ongelmasta tulee todellinen, se saa lihaa ja verta, ja muuttuu Jobin ongelmaksi, kun jotain tällaista tapahtuu, vanhempi joutuu oman lapsensa hautaamaan.

Synttäreinä annetaan aina lahjoja, eikös? (ainakin tyttäreni väittävät niin...)

Tämän vuoden lahjasi minulle oli surkea, anteeksi vaan ( mutta sanotaanhan sitä äideille pahempaakin... toim. huom tämä teksti on esikatseltu). Yksi kuollut kahden ja puolen kilon poikavauva. Asian olisi muuttanut kyllä se, jos se vauva olisi edes elänyt..

Joten Maria, Äitini, minusta sinä olet minulle lahjan velkaa! Mieluusti ottaisin samanlaisen "paketin" mutta tokikin elävänä, ja mahdollisimman pian. Painoa saa olla toki enemmänkin paketissa ja sukupuolella eikä oikeastaan edes terveydellä ole niin ehdotonta väliä. Kunhan eläisi. Ymmärtänet? Muillekin maailman kärsiville voisit sieltä Poikasi taivaasta sirotella hiukan jotain... mites ne kuninkaalliset yleensä... seteleitä? Anteeksiannettuja velkakirjapapereita (niille jotka tarvitsevat..)? Asiakirjoja, esim passeja tai henkkareita?

Kun jos kerran olet Taivaan Kuningatar, ja Poikasi sinua kuulee, niinkun laulussa sanotaan, niin eihän tuon nyt pitäisi olla temppu eikä mikään....

Tosiaan, onnea vaan ja taas kovasti Sinun vanhemmillesi, ennenkaikkea, koska Sinä, äitimme, olet ilmeisesti vasta aloittanut matkasi äitisi Annan munatorvessa kohti kohtua, jonne siis keskimäärin viikon kuluttua saavut kiinnittyäksesi onnistuneesti (tämänhän me jo tiedämme, tässä tapauksessa keskenmenon riski on 0% koskapa tuleva elämäntiesikin on viimestä pilkkua myöten suunniteltu siellä Taivaan hovissa..).

Ja vielä pieni post scriptum; onko vihjeitä, miten tästä katkeruudesta pääsee eteenpäin?? Muutenhan arkipäivä sujuu jo yleensä ok, tyttöni tuovat iloa ja vaivaakin, sopivasti, ja keikkojakin on tullut soiteltua... Mutta kirkkoon meno on aina kilpistyä siihen, että häijyys/katkeruus/sarkasmi iskee ja potenssiin tuhat. Paraneekohan siitä vai olisiko jo lakattava käymästä messussa? Tyttöjen takia ei haluaisi...

En edes tajua, miksi/kelle olen niin katkera, eli miksi siis tuttavat kirkossa saavat tuntea tai siis olla tuntematta (en juuri ketään vilkuile, kun kirkkoon "joudun") sen. Any ideas, any help out there? Asia häiritsee minua itseänikin. Onneksi katkeruudenpuuska yleensä paranee, kun olen kilometrin säteellä kirkosta... Huhhuh.

Roma aeterna

Mikäs se tässä komeilee?

Kävimme pääkallonpaikalla paremman puoliskon kanssa kolmisen viikkoa sitten. Siellä ne vanhat kulmat seisoivat paikoillaan, lämmintäkin oli. Matka oli onnistunut, niin hyvin kuin näissä olosuhteissa se voi.

Jokapäiväinen kaipaus siihen, mitä ei voi saada on pahin. Pientänsä kaipaa niin fyysisestikin. Ja uusi raskaus (joka ei ainakaan, tätä kirjoittaessa 16 viikkoa pojan kuolemasta, ole alkanut :´( )

voi muodostua pakkomielteeksi. Syli on tyhjä, eivätkä nuo kaksi menijää, joilla jo oikeutetusti on omat juttunsa ja vaatimuksensa ja isomman lapsen elämänsä, voi sitä syliä oikein täyttää.

Ja se epäreiluus. Että käy sitten läpi raskausajan kolotuksineen ja vaivoineen saadakseen syliinsä elottoman vauvan. Ja synnytyksenkin ilman että "ehtivät" (lue kaikki vaan sössii...) antaa kivunlievityksiä....

Mutta olutta ja menyttä.

Elämä on epäreilua. Niin se nyt vaan on. Paha ei saa palkaansa -eikä hyväkään.

Ja silti sitä hyvää pitää yrittää tehdä. Se on imperatiivi. Maailma ei pysy pystyssä, jos menetyksen kokeneet jäävät oman surunsa lammikkoon. Tai ainakaan ei heidän maailmansa, perheensä, lähiympäristönsä.

Minä en luovuta. On monia, jotka haluavat minun elävän ja jatkavan. Ennenkaikkea tytöt.

Ja muutkin, sukulaiset, ystävät.

Kuolemantapaus levittää aina turvattomuuden ja surun renkaansa kuin veteen heitetty kivi ympärilleen. Pienestä lapsesta ne renkaatkin ovat pienemmät -mutta siinä lähellä tuntuvat silti ihan hyökyaallolta. Muille, esim perheystäville ym. pienen lapsen kuolema ei (näytä) olevan kovin paha rasti -mutta se lamauttava suru, jonka vallassa minä elän, on sitä toki.

Suru on tehnyt minusta sosiaalisesti rajoittuneen. Ei ole niin väliä, käynkö jossain tai käykö joku meillä. Melkein parempi, ettei.

On ihmisiä, joita edelleen haluankin nähdä. Heitä vaan on aika vähän.

Nyt nukkumaan. Huomennakin on noustava, on lähetettävä lapsi kouluun... vietävä toinen tarhaan...Onneksi on tytöt, rasitukseksi on tytöt...

Ei mainintoja jumal(i/a)sta. Annetaan toistemme olla rauhassa... ehkä lepyn, jos vielä joskus raskaudun ja saisin kotia sen elävän vauvelinkin....

Vihan jälkeen

Huh. Viime sunnuntain tekstini oli aika synkkää. Totuuden nimissä, eipä se olo ole siitä kohentunut, eikä ehkä kohenekaan, toivottavasti kuitenkin vuosien saatossa helpottuu, mutta katkeruus+vihakoktail on ainakin nyt tauolla.

Olen pystynyt taas itkemään. Ihan vaan surusta.

Olen pystynyt taas tuntemaan kiitollisuutta Beestä ja Aasta, elävistä neideistäni, vaikka joka päivä kilahdankin heille erilaisista asioista.

Olen pystynyt ajattelemaan aikaa eteenpäin, jopa muutaman päivän (ens viikolla työreissua tiedossa..).

Olen pystynyt menemään soittamaan urkuja.

Jeh.

Ja silti, pohjaton suru iskee monta monituista kertaa päivässä. Kun kuljen hänen kuvansa ohi. Joku sana, tuoksu, ajatus, ihminen tuo hänet mieleeni. Lastenrattaat ja pieni vauva.

Onnelliset ilmeet.

On niin vaikea uskoa sitä edelleen, se ikäänkuin vasta iskee tajuntaan. Että pikkuinen poikani on iäksi poissa, etten saa häntä ikinä enää pitää sylissä, en pukea, en koskettaa.

Tänään on tasan kaksi kuukautta siitä, kun menit pois, lähdit silmiäsi avaamatta, pienimpäni.

Minkälainen olisi katseesi ollut, pieni? Entä äänesi? Olisiko ollut kovin erilaista kasvattaa poikaa tyttärien jälkeen?

Tätä en saa koskaan tietää.

On olemassa aika ennen ja aika jälkeen. Koko loppuelämäni on oleva aikaa jälkeen.

Eikä ole olemassa lohtua, ei suruun.

Mutta on olemassa aika, joka armahtaa, ja tieto siitä, että monet muutkin ovat tästä tai pahemmasta (=useamman lapsen kuolemasta) joutuneet selviytymään. Muunmuassa oma isoäitini, joka kuudesta lapsestaan hautasi kaksi.

Olen jopa pystynyt hiukan rukoilemaan. Helpottaa, että en enää ole niin aktiivisen vihainen Jumalalle. En tosin juurikaan ajattele hengellisiä asioita, ainakaan koko ajan tai mitenkään aktiivisesti.

Mutta rauha.

Ainahan se on parempi kuin sota.

Nyt on pakko pistää töpinäksi. Kohta tulee oppilas tunnille, ja tässä vaan istun pyjamassa ja kyynelehdin. Nyt ajan eläväiset lapseni ja heidän isänsä pihalle, että saan rauhassa keskittyä cembalon saloihin..

Katkeruus

Ei ole kiva tunne. Eikä tunteita saa järjellä taltutettua. Siis, täsmennän, tekonsa voi (yleensä) tunnetilankin vallitessa valita ja niistä on siis myös vastuussa. Mutta ei ole elämä kivaa, jos tunnemaailma on musta ja silti pitää vaan sinnitellä ja tehdä "hyviä" lue normaaleja kouluikäsen/pienemmän (elävien) lasten äidin tekoja. Siis suomeksi, perusarkea.

Se TÖKKII!!

Huomenna Erasmuksen kuolemasta tulee 8 viikkoa. Yllätän itseni erilaisilla kalenteripeleillä joka päivä .. "Et sitten se oli tuon ikäinen ja silloin ajattelin niin ja niin ja oli ihanaa..."

(aika kultaa muistot, toim.huom. en ole missään kolmessa raskaudessani nauttinut olostani. Erasmuksen odotuksen tekee niin kovin ainutlaatuiseksi se, että se oli se ainut aikamme pojan kanssa! Muuta ei sitten tullut, enkä voi oikein sitä vieläkään uskoa..!)

On paha olo. Ihan fyysisestikin.

Nuha on yritellyt päälle jo kuukauden. Vastustan sitä täysillä syömällä vitamiineja ja lusimalla sängyssä kun muut perheenjäsenet ovat töissä/koulussa/tarhassa.

Viikon päästä menen minäkin sorvin ääreen. Kivaa?? Öh? Vaihtelua, onpahan eri paikka missä olla surullinen...

Mutta se katkeruus, Ja nyt pääsemme jälleen kerran uskonnollis-osioon.

En syyttele itseäni, en Markoa, en oikeastaan edes sitä kätilöä, joka ei istukan irtoamista ja äkillistä hätätilannetta huomannut...

Minä syyttelen JUMALAA!

Heh, eipä se liene tällaisissa ainutlaatuista? Noh, ainutlaatuisuus onkin sivuseikka nykyisessä elämässäni. Ihan mieluusti olisin nykyajassa vähemmän ainutlaatuinen, lapsensa menettänyt äiti. (tai siis olisin olematta, öh...ajatus PÄTKII)

Jo ennen pojan kuolemaa ei suhteeni yläkertaan ollut sitä, mitä parhaina päivinä. Uskonnollisuuteen liittyy sellaista keskinkertasta jargonia ja tekopyhyyttä, pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan menemistä, itsetyytyväisyyttä, että en ole täysisydämisesti kovin uskonnollinen voinut olla ikinä.

Hah. Omakehua. Minäkö olisin siis tekopyhyydestä vapaa? Tuskin. Mutta sanotaanpa sitten vaikka, että sekulaarin humanistis-taiteellisen kasvatuksen saaneena uskonnollista kielenkäyttöä on joskus aika vaikea hallita. Tai siis, se ei kolahda.

Liturgia kolahtaa, on aina kolahtanut ja kovaa. Vanhamuotoisessa (katolisessa) messussa on sitä jotain. Totuus. Olen myös kokenut Marian aina tosi äidilliseksi -oman biologisen äitini kanssa kun vaikeuksia on ollut ihan vaikka muille jakaa -siis lähinnä (onneksi) aikuisvuosinani.

Poissa sekin. Kun hoipuin labroista puolikuolleena vuotoshokissa melkeen, en mitään muuta voinut kun rukoilla memorare -rukousta latinaksi. Se "soi päässäni". -Ja kuitenkin, poika kuoli! Eipä auttanut Maria, ei äidillinen esirukous... Sitä rukousta en olekaan sitten voinut enää rukoilla...

On ylipäänsä hankala rukoilla yhtään mitään. "Vihaan" Jumalaa -siis en silleen, että sitä erityisesti haluaisin, vaan tunteillani... miksimiksimiksi??

Olen aika itsekäs, tiedän. Eipä kai kukaan ole sen "oikeutetumpi" terveeseen ja elävään lapseen kuin joku toinen. Ja silti. Perheet Erasmuksen ikäisen vauvelin ja parin vanhemman sisaruksen kanssa saavat sappeni kiehumaan. Ja oikeestaan kaikki (ihanat) vauvelit... mrrrr...

Ikäänkuin se olisi HEIDÄN vikansa, niiden perheiden vika, joilla elävä vesseli on. Ja onhan minullakin. On tytöt. Joita nyt arvostelen ja pinnaa kiristää ja sitten tulee syyllisyys ja morkkis...ja ja.. Ja miksei kukaan meidän papistosta edes sen vertaa välitä että kysyisi mun kuulumisiani, ihan multa itseltäni, laittaisi edes viestiä? Kirkkomuusikon taitoni kyllä kelpaavat mutta hädässä ei sitten apuna uskalletakaan olla. Tekisi mieli lopettaa kirkossakäyminen kokonaan. Tyttöjen kasvatuksen takia en oikein haluaisi. Itse en lapsena turvaa saanut mistään uskonnollisista rituaaleista, vaikka sitä ehkä olisin halunnut. Mutta miten välittää eteenpäin jotain sellaista, mitä ei itsellä ole??

Juupa juu ja auta nyt oi Laupias Maaria tai Jeesus tai puu-ukkeli puutarhassa tai avaruuden pinnki yksisarvinen tai kuka-lie.

Ja, juu, tämäkin on myönnettävä. Olisi kuitenkin jossain määrin haikeaa luopua "katolisesta identiteetistä", mikä se sitten ikinä onkaan.

Ja täsmennettäköön vielä. Moraaliopetuksista en (ainakaan vielä..) koe tarvetta luopua.

Ehkä olen siinä(kin..?) onnekas. Minulla on hyvä mies ja säännöllinen kuukautiskierto...

hehheh. Ja sitäpaitsi nyt kaikki vauvelit otetaan kyllä tässä osoitteessa avosylin vastaan!

Aika ennen, aika jälkeen

Tuntuu kuin todella olisi kaksi eri aikaa, kaksi eri elämää. Toinen oli se huoleton, tai se, missä huolet olivat "ihmisen kokoisia", niin, synkkyyteen olen aina ollutkin taipuvainen...

Mutta toinen on tämä elämä, joka alkoi pojan kuolemasta.

Tunteet vaihtelevat, epäuskosta ("tapahtuiko tämä meille, todella??") epätoivoon (en selviä!) ja siitä hiljaiseen suruun, kaipaukseen ja -ei kivaa -katkeruuteen ("MIKSI?!").

Koktail, jossa ei positiivisuudelle juuri jää kuin sivustakatselijan paikka.

Lähimmäs tunnetta nimeltä "ilo" pääsen, kun touhustan eläväisteni kanssa. Luojan kiitos minulla semmoiset on!

Vauvan paikka perheessämme on kuitenkin auki. Jos siis jollakulla on ylimäärästä vauvaa, niin tänne saa vaikka haikarapostilla laittaa. Jumala? Anyone?

Koska tämän blogin piti (alunperin) käsitellä myös ainakin jonkinverran uskonnollisesti sävyttyneitä aiheita, sanottakoon, että nykyisin minulla on yksi kestorukous:

"Miksi??"

Ruusukkoakin olen jo yritellyt rukoilla. Tuntuu vaan niin ulkokohtaiselta. Ja saarnanlöpinöitä messussa en jaksaisi ollenkaan.

Liturgisesti mielipiteet eivät ole muuttuneet, sikäli kun nyt semmoisia turhuuksia viitsin edes miettiä. Kitarat kuuluu pop-konsertteihin tai leirinuotioille.

Paavin reissusta Enklantiin mulle ei myöskään ole sanottavaa. Joidenkin intsien nuorten (miesten) täpinöihin (ja joidenkin pappien..) on. Get a life.

Tuomitsemisen kulttuuri on ehdoton no-no.

Suru

Meitä on lyöty ja kovaa. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan. Me olemme sen joutuneet tekemään. Pikkuinen poikamme syntyi hiljaisena neljä viikkoa sitten.

Elämä matelee eteenpäin päivä eikun tunti kerrallaan. Onneksi pienen enkelipojan isotsiskot pitävät väkisinkin jonkinlaista arkea yllä ja aina yhtä uskollinen tante on valmiina apuun.

Monet ystävistä ja sukulaisista ovat ilmaisseet osanottonsa eri tavoin. Siitä heille kiitos.

Meidän surumme kuitenkin jatkuu intensiivisenä vielä hyvin pitkän aikaa, vaikka poika on jo haudattu. Kunpa ihmiset sen tajuaisivat. Meidän elämämme on kokenut äkkipysäyksen eikä se siitä oikene. Saman kokeneiden kohtaloista päätellen aika ja vain aika armahtaa. Kuollut lapsi pysyy ikuisena osana perhettä ja sukua, mutta sen pahimman ja vihaisimman surunkin eläminen voi viedä vuosia. Aika rankka projekti.

Juuri nyt on sama kertooko joku jostain tapahtumasta joka tulee vuoden tai päivän kuluttua. Jo tunti on aika pitkä aika.

Ja toisaalta, ei ole. Voisin maata sängyssä nousematta siitä koko päivänä.

Ja töitä on pakko ajatella. Rahaa ei ole löysäilyyn. Mun äitiyspäivärahat on jo lähtökohtaisesti niin pienet ja kahden asunnon loukussa olemme. Sitäpaitsi hautapaikka maksoi maltaita, vaikka jotkut ihanat muistivat sitäkin hiukan sponssata.

V*tuttaa, se on aika lähellä nykyisiä yleisimpiä fiiliksiä puhtaan surun sekä kivan koktailin vihaa ja katkeruutta kanssa.

Poikamme painoi syntyessään 2490g ja oli 48cm pitkä, vaikka viikkoja oli 33+3. Hän olisi nyt täällä jo kotona kasvamassa, jos ei istukan yhtäkkinen ja selkeästi varsin täydellinen irtoaminen olisi vienyt häneltä (ja melkein minultakin..) henkeä.

Elämä on epävarmista epävarminta ja näin se vaan on. Pahoja asioita tapahtuu sokeasti kenelle hyvänsä tai on tapahtumatta. Uskoni jumalaan on koetuksella jota ei paranna se, etten ole kirkkomme taholta kokenut saavani oikeastaan minkäänlaista henkilökohtaista tukea. Tuntuu että varsinkin papit mieluumin väistävät minua, lapsensa menettänyttä ja selkeästi vihaista naista.

Jos jotain kaitselmusta tämänhetkisessä elossa haluaa nähdä, niin sitten ne muut ja usein varsin pakanalliset ihmiset ympärillämme, jotka ovat osoittaneet välittävänsä.

Jumala tosiaan toimii sangen mysteerinomaisilla tavoilla. Tämän rinnalla liturginen nysväys kalpenee, punastuu ja poistuu kuvioista.

Helasta helluntaihin!

Kohta saa taas pääsiäiskynttilät sammuttaa tältä vuodelta -pääsiäisen iloinen aika päättyy helluntaihin, ensi sunnuntaihin.

Ja kaikkihan muistavat, mitä vanha kansa sanoo heiloista ja helluntaista jne...

Mediassa on vellonut viimeaikoina jonkinsortin kiivailu uskonnollisissa yhteisöissä tavattuja lasten hyväksikäyttöjä vastaan -mikä on oikein, koska jo raamatunkin mukaan sille olisi parempi, joka lapsen viettelee, että hänelle laitettaisiin myllynkivi kaulaan ja upotettaisiin meren syvyyksiin... Jostakin syystä epäilen vain, että (suomalainen) lehdistö ei ole näin puhdassydämisillä aikeilla liikkeellä. Eipä ole vähään aikaan kirko(i)lta moraalin tai edes yhteiskuntarauhan asioissa kannanottoja kyselty.

Asia (pedofilian kitkeminen kaikkialta ja juurineen) on tietysti oikea -sellainen, johon helposti yhtyy niin paatunut ateisti kuin pro-life katolilainenkin -eikä sellaisia asioita ole monia.

Miksi kuitenkin vain uskonnolliset yhteisöt? Jos uhrien kärsimyksistä oikeasti välitetään, tutkittakoon 50-luvulta alkaen koululaitos, lastenkodit, urheiluseurat, perheet jne. Miksi likapyykki, ja vanha sellainen, pitäisi pestä vain kirkkojen, ja vieläpä erityisesti katolisen kirkon piirissä?

Haiskahtaa taas ja jälleen perinteiseltä katolisen kirkon ja suorastaan katolisten (pappien erityisesti) "vainoamiselta" -ei vielä siinä mielessä, että kansalaisoikeuksia ruvettaisiin poistamaan (niin, ehkäpä sekin aika vielä tulee? Jos kehtaa sanoa julkisesti syntiä synniksi?)

mutta mielipiteitähän tällä yritetään muokata/pitää kirkonvastaisina.

Jos ateistit ja sekulaari lehdistö oikeasti etsisivät "common groundia" halpahintainen mustamaalaaminen ja sensaatiojulkisuus saisi myös vastavoimansa intellektuaalista keskustelusta kaikilla tasoilla. Suomessa nän ei vain näytä käyvän. Hesari ei ole julkaissut tai varsinkaan pyytänyt keneltäkään yliopistotason katolilaiselta (niin, heitäkin on!) esim vieraskynä-kirjoitusta aiheesta, vaikka hyväksikäyttöjä varsinkin katolisen kirkon piirissä tapahtuneita, siellä on suomalaisen katolisuuden vähemmistöaseman huomioonottaen suhteettoman laajasti käsiteltykin.

Nothing new under the sun. Suomi on tosi protestanttinen maa, paitsi ettei protestoimista vastaan saa protestoida!

työtä ja elämää...

Onkin jo vierähtänyt viime postauksesta.

Olen käynyt Islannissa työreissulla -hieno maa, ehkä saan kuvankin tänne. Geysir tuli nähtyä, ja konserttikirkko -vaikka keikat on keikkoja joka maassa.

Ja paljon muuta. Isäntäväkemme oli ensiluokkaisen huolehtivaista.

Nyt pyhällä viikolla jatkan omistautumista musiikille. Matteus-passio meni kahdesti viime viikonloppuna (pikkuisen lyhennettynä versiona tosin..) ja nyt tehdään Johannesta Lahdessa ja Hämeenlinnassa , Sinfonia Lahden ja Dominante-kuoron voimin.

Saksalainen kapu on varsinainen nazi. Uh. ammatin varjopuolia. Tämä nyt sentään osaa johtaa -sekin on jo jotain.

Ja musa on kyllä hienoa, juu.

Lapsoset kotona kyselevät: "mikset sä oo ikinä kotoo äiti?" mutta oonhan taas sitten kun tästä pahimmasta putkesta päästään -ja jos kaikki menee hyvin, melko paljonkin, ainakin syksyllä...

;-)

menossa on "pulla uunissa" -projekti.

Tosin tällä vankalla kokemuksella, eipä kotiäitiys paljon houkuttele. Vauvan kans juu, pakkohan se on, tavallaan, ainakin vähäsen hidastaa hetkeksi tahtia, mutta tulen hulluksi jos en saa myös soittaa.

Niin että saapi nähdä.

Viime aikoina on kohuttu Suomessakin hyväksikäytöistä, erityisesti (katolisen) kirkon piirissä -tosin näitä tapauksia ei ainakaan tiettävästi ole meilläpäin esiintynyt. Hyvä. Yksikin on aina liikaa.

Toisaalta likapyykki pitää pestä -ihan joka paikassa. Kirkoissa tietty, mutt myös urheiluseuroissa, kouluissa, partioissa jne... en oikeen tajua; jos kirkko vedetään jotenkin erityisvastuuseen pahasta, koska se edustaa "korkeaa moraalia" mutta samaan aikaan muut (yhteiskunnalliset) toimijat eivät edusta? ja toisaalta, mediassa ollaan väsymättä valmiita toitottamaan kirkon moraaliopetuksen huonoutta ja kelvottomuutta -mistä siis moinen haloo, kai maar laitokselta, joka on niin korruptoitunut voikin sitten odottaa mitä vaan...? Ja mitä tulee siihen, mitä kirkko itsestään sanoo (että Jumalan haluama jne) niin eikös jokainen uskonnollinen yhdyskunta alkaen jehovantodistajista ja moonilaisista ym sano melko samaa?

Miksi siis katolista kirkkoa repostellaan ja aina halutaan näyttää ainakin Suomessa mahdollisimman huonossa valossa?

Ma ei tajuu.

Toisaalta tajuunkin. Kirkon opetus esim. elämän arvosta ja pyhyydestä haastaa nykyajan individualismin ja hedonismin. Oikein ymmärrettynä kristinusko on elävä opetus uhrautuvasta rakkaudesta, joka ei laske hintaa antamiselle.

Se sattuu -eipä sillä Jeesuksellakaan siellä ristillä mitään helppoa ja mukavaa ollut.

Armo ei ole sitä, ettei mikään ole syntiä. Armo on uusi alku, mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja kasvaa paremmaksi.

"Mene, äläkä enää syntiä tee!" Sanoi Herra armahdettuaan ja parannettuaan kohtaamiaan syntisiä.

Liturgiasta

"Liturginen karkki" yllä. Todellisuus on yleensä jotain muuta. En edes viitsi laittaa niitä tänne. Jos ketä kiinnostaa, on olemassa sellainen(kin) blogi ameriikan kielellä kuin "Bad Vestments" jossa löytyy niitä.

Ja vaikka mitä muita.

Huh.

Itselleni jää epäselväksi, miksi joku viitsii kirkkoon mennä, jos ei siellä edes ole kauneutta tarjolla. Ehkä olen vaan "vähäuskoinen", mutta Jumalanhan voi kohdata luonnonrauhassa, lähimmäisissä jne noin niinkun "epäformaalisti" , siihen ei tarvita erillistä kirkkotilaa tai "feel good" menoja. Yhteisöllistä toimintaa ja olen ok -olet ok -tyyppistä itsensä vahvistamista voi niinikään harrastaa monenlaisten harrastukerhojen ja, miksei, rukouspiirienkin ja vapaaehtoistoiminnan voimin, mutta miksi nimittää sitä "liturgiaksi"?

Liturgia on kautta historian ollut "taivas maan päälle" -tyyppinen juttu -ja on sitä edelleen, monissa uskonnoissa. Siihen ei lähtökohtaisesti ole kuulunut kodikkuus, tuttuus (siis sellaisella "istuthan mukavasti sohvassa"-tyyppisellä tasolla) taikka "kotikutoisuus" vaan siinä on tavoiteltu transendenttia, "mysterium tremendum & fascinosum".

Luterilainen kirkko on -ainakin täällä mutta kyllä ilmeisesti muuallakin -täysin myynyt sielunsa Zeitgeistille. Se, mitä ihmiset haluavat, se on hyvä. Sitä pitää olla. Panem et circenses.

Se ei ole liturgian olemus, siis historiallisesti. Se ei ole edes uskonnon olemus. Uskotaanko enää tuonpuoleiseen? Viimeiseen tuomioon? Kaikki pääsevät taivaaseen -tyyppinen propaganda on aika tehokasta turruttamaan mielet ja sydämet hengelliseen mukavuuteen.

Enkä nyt puhu minään tuomiopäivän pasuunana. En ole jumala, eikä kukaan meistä ole. Ja siinäpä se mysteeri piileekin. Täysin käsitetty ja selitetty ja pilalle paijattu jumala on vain epäjumala.

Todellista maailmankaikkeuden Herraa me emme voi koskaan käsittää.

Kristinuskon mukaan lähimmäksi pääsemme katsomalla Kristusta -eikä hänen ehdoton rakkautensa ihmisiä kohtaan ollut koskaan helppoa tai halpaa, itsestäänselvää.

"Give until it hurts", sanoi äiti Teresa. Todellinen rakkaus menettelee näin.

Se on ihan jotain muuta kuin naistenlehtien tarjoama matkaopas (av(i)oliiton) pikaonneen, keskinäisen hyväksikäytön kerhoon, jossa ihminen on arvokas vain sen aikaa, kun toisesta siltä

tuntuu.

Vääryydestä

Kun avaa Hesarin mielipidesivun, on monena aamuna saanut törmätä kirjoituksiin "sukupolvien kuilusta", ts. joko joku ikätoverini (tai pikkuisen vanhempi mutta 70-luvun lapsi yleisimmin) valittaa siitä, miten nk. suuret ikäluokat ovat tulppina työelämässä ja riistävät tulevilta sukupolvilta resurssit ja jättävät näille vain ympäristöongelmat ja roskat tai sitten "suurten ikäluokkien edustaja" kääntää syytökset kohti omien lastensa ikäpolvea syyttäen näitä ahneudesta "mulle-kaikki-heti-nyt" asenteella ja laiskuudesta tyyliin: "minun nuoruudessani jouduttiin kaikki rakentamaan itse!"

Aika hedelmätöntä puolin ja toisin. Ja aika surullista. Miksi vanhenevat sukupolvet haluavat hankaloittaa nuorempien, omien lastensa, elämää? Ja miksi nuoremmat eivät näe aikaisempien ikäluokkien työn arvoa, historiallista jatkumoa, jota ilman kukaan meistä ei olisi täällä?

Toinen teemaan liittyvä asia, freelancer-muusikon palkka. Ehkä ylipäänsäkin, taiteellista työtä tekevän palkka. Mutta räikein on tilanne "friikulla".

esimerkki elävästä elämästä (ei minun):

muusikko soittaa (kirkko)konsertin kuukauden jokaisena viikonloppuna eri porukan kanssa, eli erilaisille ohjelmilla ja kokoonpanoilla. Hän tienaa 250e/konsertti. kuukausiansio on näin 1000e/kk miinus verot. Muusikko on opiskellut Sibelius-Akatemialla itsensä musiikin maisteriksi, soittanut soitintaan pikkulapsesta asti. Oikeudenmukaista?

Pointti on, että varsinkin seurakunnat, jotka (klassisen)musiikin friikkujen keikkoja tilaavat, pelaavat todella alihinnoittelulla. Ihmetellään, pitääkö siitä musiikista nyt vielä maksaa? Konsertti toki on kiva, sehän ylentää sydämet Luojan puoleen... jne..

Kuitenkin seurakuntien työntekijät, jotka tilaavat näitä konsertteja -eli siis useimmiten kanttorit -nauttivat itse kohtuullista kuukausipalkkaa. Hekin ovat työkseen tekemisissä musiikin kanssa, tosin eivät yksinomaan. Kanttorintyö on varsinainen sillisalaatti. Ymmärrän toki heidänkin pointit, eihän seurakunnilla nykyisinä aikoina ole hirmuisia omaisuuksia musiikkiin laittaa. Ennen oli toisin. Kirkko työllisti ja rahoitti muusikoiden (säveltäjien, soittajien..) työtä ja toimintaa, kuten nykyisin kenties yhteiskunta ja suuryritykset huippu-urheilua. Isojen urkujen rakentaminen kaupungin katedraaliin oli statussymboli ja hyvät ja suureelliset puitteet jumalanpalveluselämässä samoin. Tämä kaikki maksoi, ja se ymmärrettiin. Siihen satsattiin -vai miten muuten meillä olisi Venetsian San Marcon "sinkit ja pasuunat" -juttuja, miten Bachin kantaatteja?

Jossain vaiheessa homma alkoi pelkistyä. Kuten tunnettua, nykyisin ei paljon liturgialla koreilla paitsi ehkä itäisten ortodoksiveljiemme kirkoissa. Katolisen kirkon Novus Ordo Missae on yhtä ruma kuin luterilainen (ehtoollis)jumalanpalvelus.

Siis pääsääntöisesti.

Uskonsisältöihin en puutu tässä postauksessa.

Mutta takaisin aiheeseen. Varsinainen "kukkanen" on (lut.)kirkon kanttorin sijaisena toimiminen -siis keikkapohjalta.

Yhestä jumiksestä saa 70-85 e miinus verot. Häistä/hautajaisista sen viiskuuskymppiä. Miinus ne verot.

Toisaalta jos soittaa siellä jumiksessa osana bändiä (jouset +continuo) vaikka Buxtehuden kantaatin, siitä nettoaa sen 250e koska kukaan itseäänkunnioittava viulisti ei sentään sen alle keikalle lähde.

Miksi kokonaisen jumiksen soittamisesta yksin tienaa murto-osan siitä, kun jos soittaa pienen osan jumiksesta ja vielä osana bändiä??

Tähän ei ole kukaan vielä osannut vastata.

Tilanne on sama, kuin suuret vs. pienet ikäluokat. Ne joilla on etuja menetettävinä, eivät toki ole valmiita keskustelemaan -jos kuukausipalkkaisen kanttorin työn kyseenalaistaisi (esim niin, että kanttori todella palkattaisiin viikonlopuksi kerrallaan, kuten nyt seurakunnat palkkaavat sijaiskanttorin, pelkillä toimituspalkkioilla) ja kaikille työtä suorittaville maksaisi oikeudenmukaisesti tehdystä työstä, joku/jotkut häviäisivät mutta nykyisin sorretut friikut voittaisivat. Jumiksen soittamisesta voisi maksaa jokaiselle vaikkapa sen 250e eikä kuukausipalkkaisia kanttoreita tarvittaisi -tai heidän(kin) kuukausipalkkansa koostuisi tehdyistä, erikseen hinnoitelluista töistä, joita siis vois jakaa joku/jotkut muutkin.

Samaa voisi soveltaa moneen eri työhön -ja kieltämättä "ulkoistuksen" nimissä jo sovelletaankin.

Sitten voisi ihmetellä, miksi voidaan pahoin....

Pointti nro 2. Lisää liksaa friikuille, myös harjoitustunnit ovat työtä, ja asioiden hoitoon käytetty aika.

Koulutusmäärät alas. Taide on hyvä harrastus mutta huono ammatti. Tai jos koulutetaan, koulutettakoon samalla nuoret taiteilijanalut myös johonkin oikeasti hyödylliseen, ts. "oikeaan ammattiin".

Inhimillinen kärsimys ja epäterve kilpailu vähenisivät. Ja se olisi hyvä se.

tanssia ja barokkia...

Harrastukseni kunniaksi (tosin tanssijana olen aloittelija... ) laitan tämmösen kivan linkin

On aika kivaa tuo tanssailu, mutta myös vaikeaa. Yhen bourreen osasin tänään! Jee, kummasti nostaa itsetuntoa kun osaakin välillä.

Soitot toki sujuu, mut täytyyhän ihmisellä harrastuksiakin olla.

Ainoa asia joka ei juuri moisissa bileissä miellytä on nuo kostyymit. Miksei sitä ainaki vois soittaa ihan siisteissä mustissa? Ymmärrän et tanssijoilla juu mut miksi muusikoillakin...

Siitä tulee semmonen vähän halpahintanen vaikutelma, että pitää ulkoasulla peitellä sitä ettei homma ehkä oo ihan hallussa.

Nuo muusikot tuossa pätkässä on kaiketi ihan professionel mut eipä aina siltä kuulosta!

En tykkää tuosta laahaamisesta ja siitä ettei korut tuu silleen luontevasti ja et on aika tylsästi soitettu. Vaikka kuin säestäis tanssia, voi senkin tehä musikaalisesti!

Vaikka h*** barokkimusiikin paavi soittelis (jos siis semmonen oli, heh) niin oisin tätä mieltä!

Ceterum censeo!

urheilun autuus..

Kävin tänään itiksen uimahallissa. Pitkästä aikaa. Siellä oli aika kivaa, ainakin lapsosilla.

Viikonloppuna oltiin maaseudun rauhassa. Maisema oli kuin olis postikorttiin astunut. Kävin hiihtämässä muutaman kilometrin enkä edes tullut raihnaaksi. Harjotus ilmeisesti vetreyttää! Viikko sitten hiihdin urheiluhullun isäni kans meren jäällä ja tiesin seuraavana päivänä, mitä oli tullut tehdyksi -eka kerta ehkä kaheksaan vuoteen suksilla.

Paha oli vaan se konsertti joka oli seuraavana päivänä siis viime sunnuntaina. Mut hyvin se meni parin burana 600 voimalla... dopingia...

Nyt ehkä vois mennäkin nukkumaan. Lisää sielullistakin hyvinvointia kummasti ku menee ajoissa nukkuun.

En yleensä kärsi unettomuudesta mutta muistissa on kyllä nuoremman prinsessan (pitkittynyt) vauva-aika jolloin en kahteen vuoteen saanut nukkua yhtään kokonaista yötä. Korjaan, ehkä kerran kun parempi puolisko jäi muksujen kans yöksi mummolaan mun tullessa jo kotiin.

Mutta mennyt ei koskaan palaa. Onneksi ja suruksi, myös!

Täydellisyydestä

"Olkaa siis täydelliset niinkuin teidän Taivaallinen Isänne on täydellinen"

Aika vaikeeta. Jokainenhan tekee itselleen luonteenomaisia pahoja. Toisille juoruilu, toisille ahneus, itsekkyys, ylpeys, kiivaus, tuomitseminen ym vähemmän mukavat jutut ovat "helppoja"

Mulle ainakin se kiivaus -enkä mitenkään tarkoita kiivautta uskonsa puolesta -näin marttyyripiispan päivänä sanottakoon.

Vaan siis hermostuminen, malttinsa menettäminen jne.

Epäonnistuin. Kun hain lasta puistosta -muksu oli puoli tuntia sovitusta myöhässä -ja oltiin kovalla kyytillä menos viulutunnille, todellakin pääsi ärräpäitä puiston portilla. Ikävä kyllä vastassa oli sattumoisin eräs paljon lempeämpi äiti-ihminen -jonka katras epäonneksi kuuli ruman sanailuni, sinänsä ei kovin kovaäänisen. Huoleni onkin, herätinkö kohtuutonta pahennusta tämän hurskaan sielun puhtoisissa lapsosissa? Omani ovat toki päästelyäni tottuneet sietämään....

Muutenkin tunnen oloni kurjaksi. Syytä lienee muussakin muttei ainainen stressi sitä ainakaan helpota.

Noh, eipä itsensä sääliminenkään helpota, joten up to the point: parasta yrittää parhaansa ja (yrittää ) antaa itselleenkin (ja toisille!!) anteeksi ylilyönnit.

Uskonnollista angstia ei ainakaan helpottanut skismaatikkopiispa Williamssonin eilinen blogiteksti, jossa hän mm. väitti naisten tarvitsevan miehiä enemmän kuin miesten naisia -opettaahan niin Raamattukin! AArgh! Raamatulla kun perustelee, saa vaikka mustan valkeaksi, sanon minä. Käytännön tosielämä sen sijaan osoittaa, että pakon tullen naiset ovat sitkeämpiä ja yritteliäämpiä kuin miehet eli pärjäävät keskimääräisesti luulisin huomattavasti paremmin itsekseen. Tosin luulisin, että yksilötason vaihtelu on suurta.

Ja parasta kaikille on yhdessä yrittää.

http://www.mtv3.fi/uutiset/mediait.shtml/arkistot/mediait/2010/01/1031231

Tässäpä kiinnostava uutinen. Ihan totta, eipä ehkä moni enää odota samaa yksityisyyttä kuin ennen muinoin. Raja railona aukee myös (ihan onnellisissa) perheissä; siipan mielestä paljon vähemmän pitäisi itsestään sanoa kuin mun -siis ainakaan julkisesti. Mun asenne on enempi, miksi jotakuta niin kovasti se kiinnostaisi, mitä juuri mä, tavis, sanon? Läheisiä, toki, mutta muita.

Turha hirveesti skitsota että fb tai muu "sosiaalinen media" on pahasta ja tuhoaa elämiä -sehän riippuu meistä. Henkilökohtaisesti otan fb:n hömppänä ja viihteenä, ehkäpä myös positiivisena välineenä olla edes hiukan selvillä, mitä vanhoille ja uudemmillekin kavereille kuuluu. Pahantahtoisuus ei edes tulisi mieleen. Miksi haluta huonoa jollekulle? Kateus se vie kalatkin vedestä, sanon ma. Ja kaikki fb:n vaarallisuudesta varoittelevat taitavat pelätä juuri pahantahtoisia ihmis(poloja)iä.

Olkaamme ystävällisiä kaikille. Se on vähintä, mitä lajina voimme tehdä. Kaikkien kaveri ei tarvii olla eikä kaikista tykätä, mutta käytännön tilanteissa ystävällisyys ei maksa yhtään mitään. Saapa vaan paremman mielen itselleenkin.

Vanitas vanitatum

Vuoden alun ahistus. Monta asiaa tekemättä tai prosessissa ja tunnen itseni väsyneeksi!

Noh, ei tämä ole mitään verrattuna talveen 06... tai 07, sekin oli... öh? Kiireinen. Lievästi sanottuna.

Alan ymmärtää tyylipuhtaita tradskuja, jotka sanovat että naisen paikka on kotona ja turha yrittääkään mitään ammatillisia pyrintöjä.

Toisaalta elämän moninaisuus on rikkaus..? Eiku eiks ois paljon helpompaa jos kaikki olis kuin samasta puusta pudonneita? Ja tekisi vaan samoja asioita? Ja olis kaikki samannäkösiäkin? Mihin tämä kaikki vielä johtaakaan... Öh, ainaski sillon meillä kaikilla olisi niiin turvaisaa... paitsi niillä, joilla ei olis mut eihän nyt kaikkien kans leikitä, vai?

Tämän piti olla postaus ajasta. Mietin kuolleita sukulaisia ja muitakin. Lyhyt ja kuitenkin pitkä on ihmisen elämä maailmassa -jos nyt ei pienenä ota ja kuole -mutta tuntuu, että tässäkin ajassa, jota olen ehtinyt sukkia kuluttaa, on maailma paljon muuttunut.

Tahtoisin, että asiat pysyisivät samoina. Tahtoisin joskus matkustaa ajassa taaksepäin. Toisinaan tahtoisin laajentaa nykyhetkeä, joka on niin kapea, että ehtisin elää täydemmin.

Mitä on elää täydemmin? Ihmisen elämän sisältönä pitäisi olla ihmissuhteet, ei tavara tai raha, joita kaikilla pitäisi olla sopivasti. Ihmisten pitäisi ajatella enemmän toisiaan kuin itseään elämän pienissä tilanteissa, eli suomeksi sanottuna käyttäytyä paremmin. Ja vähintä mitä voisi, olisi ymmärtää se, ettei ainakaan voi muilta vaatia huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä jos ei sitä muille itse osoita.

Suomi on sivistymätön ja kulttuuriton maa. Suomenruotsalaisilla on sen sijaan sisäänrakennettua sivistystä ja tapakulttuuria, olkoon kuinka ulkokultaista hyvänsä, joka tekee

yhteistyön keskimäärin miellyttävämmäksi heikäläisten kanssa.

Koska olemme täällä vain käymässä, ei monikaan asia ole kiukuttelun väärti.

Luin juuri, että Britanniassa hautuumaat täyttyvät, koska jo yksinomaan Lontoossa elää (parhaillaan) 8 miljoonaa ihmistä. Wow. Parinsadan viimeisen vuoden aikana on 200 miljoonaa jo haudattu Lontoon alle. Eipä ihme jos on "englantilaisten helevetissä" ahdasta.

Haudat siis uusiokäyttöön. Se on ekologistakin.

Hodie mihi, cras tibi. Parempi puolisko sai jostain hienon kuvan kasukasta, jossa oli pääkallot ym herkut. Mulle tuli siitä ehkä enempi joku muu lahko (.....muurarit?) mieleen....

Talven iloja

Tänään kirkonmenojen jälkeen Kaivarissa. Ilma oli melko kipakan pakastava -toisaalta niin oli kyllä tunnelmakin välillä, varsinkin temperamenttisen kultapuikura nro 0 :n(oma määritelmä, huom) osalta.

Kuvassa kuitenkin ihan iloisella mielellä.

Mitä tänään mietin? No vaikkapa sitä, miksi se hullu tappoi niitä sivullisiakin siellä Sellon kauppakeskuksessa. Siinä täytyy (kaiken uhallakin sanon) olla kysymys myös jonkinsortin kulttuurieroista, suomalaistaustainen mustasukkainen mies tappaisi naisystävän, mutta veikkaanpa että kosto työkavereille jäisi tekemättä. Tai mene ja tiedä.

Siipan kanssa keksittiin kivaa laulunpätkää kaivarissa. Sävel: "kolme cowboyta". Koska teksti ei ole ihan politically correct, en rustaa sitä tähän. Halulliset voivat tiedustella sanoitusta allekirjoittaneelta.

Parce nobis, Domine, lasten iltahässäköiltä -joulunjälkeishulinat senkun jatkuu! Vaan onpi sitä pahempaa kärsimystäkin monessa perheessä.

Eka postaus

(Välillä) epätoivoisen ja useimmiten (hyvin) sarkastisen naishenkilön (kolkyt ja risat) höyryjenpurkamispaikka. Kiroilu on vulgääriä (ja sitäkin tulee muutenkin harrastettua ihan liikaa...) ja lapsille (2 villiä tyttöä) huutaminen rumaa -ja sitäkin tulee harrastettua ainakin pitkien vapaiden aikaan ihan tarpeeksi.
Ehkäpä siis ajoittainen bloggailu auttaisi?

Jos ketä kiinnostaa, joka tänne eksyy, blogin nimi tarkoittaa : "Säästä meitä, Herra!" -se on latinaa. Olen katolilainen -välillä hurskaampi, välillä syntisempi, mutta aina oikeaoppinen. Tai ainakin siihen pyrin. Mikä ei tarkoita että aina osaisin kovinkaan pyhimysmäisesti elää. Mutta tosiaan, on parempi olla reilusti syntinen kuin hurskasteleva, valheellinen ja tekopyhä. Inhoan tekopyhyyttä melkeen enemmän kuin mitään muuta. Ahneus ja itsekkyyskin on tavallaan helpompia kestää, jos niihin langetessaan myöntää edes itselleen, että tällainen nyt olen. Mutta valheellisuus on paha. Silloin pettää itseään, muita ja yrittää pettää Jumalaakin -mikä ei tietysti loppupeleissä onnistu. Mutta eipä siitä sen enempää. Lyhyesti sanottuna, kukaan ei ole täydellinen. Ja suvaitsevainen pitää olla, koska jokainen on epätäydellinen omalla tavallaan. Jos haluaa muilta myötätuntoa, on parasta myös olla valmis sitä muille antamaan heidän vaikeuksissaan.

Ammatiltani olen muusikko. Soitan klassista musiikkia, teen töitä freelancerina. Parempi puolisko haukkuu mua feministiksi, ja sellaiseksi ilomielin tunnustaudun, mikäli termillä tarkoitetaan tasavertaisia mahdollisuuksia toteuttaa omia lahjojaan ja kykyjään, molemmille sukupuolille, sekä vastuun jakamista perheessä siten, että molemmat vanhemmat kokevat olevansa tyytyväisiä. Tätä pitää mielestäni myös yhteiskunnan tukea -kunkin perheen autonomiaa kunnioittaen.

Harrastan musiikin ja arkisen perhe-elämän lisäksi kaunista liturgiaa ja siitä lukemista ym. Käymme messussa sunnuntaisin, mutta jos olisi mahdollista, kävisimme vallan "vanhassa messussa" ts. tridentiinisessä latinankielisessä messussa. Niitäkin joskus täälläpäin toki näkee mutta harvemmin.

Saan näppylöitä "home on the range"-tyyppisestä (mielestäni ajoittain melko) aivottomasta american way -perhe-elämäidyllistä ja katolisuudesta. Olen samaa mieltä siitä, että perhe (mies+nainen naimisissa keskenään sekä heidän jälkikasvunsa) on yhteiskunnan perusyksikkö. En ole samaa mieltä siitä, että perheenäidin pitää vaan olla hame päällä, hymyillä pehmeästi ja olla sievä kodinhengetär. Tai siis, fine, saahan sitä olla semmoinenkin, mutta saa olla myös muunlainen. Tämä blogini (jos sitä kukaan nyt lukee mutta se taitaakin olla toisarvoista) on vastaisku tyhmille ja siirappisille perheblogeille! Eläköön pippurisuus ja sarkasmi! Eläköön mies keittiössä! Ja eläköön ihanan rasittava perhe-elämä kaikkine kiemuroineenkin!