Päätin taas hyödyntää tätä virtuaalipäiväkirjaa. Tämä lienee sangen "yksityinen", liekö tätä kukaan muu lukee kuin minä mutta itselleni tätä toki kirjoitankin :).
Tänään oli yhden kaverin vauvan kaste, mieheni oli kummisedäksi pyydetty. Olimme sitten siellä kaikki paitsi neiti Bee joka oli kaverin mökillä. Ihan oli kivaa ja hauskaakin tavata joitain vanhoja tuttuja joita en ollut osaa nähnyt sitten Erasmuksen kuoleman. Vihareaktiot ja kaikkinainen ihmistenpakoilu ovat kyllä onneksi hieman lientyneetkin tässä kesän aikana pikkuhiljaa -osansa mukavalla Tanskan-reissulla joka Erasmuksen synttäreiden aikoihin eli reilu viikko sitten tehtiin. Palasin sieltä kännykkää ja rahapussia köyhempänä (aijai rosmo!) mutta kokemuksia mukavista ihmisistä ja yhdestä vanhasta ihanasta ystävästä rikkaampana. Huomasin taas että muita voi julkisilla paikoilla kohdella myös joustavasti ja hymyillä edes hieman -ei sillä, ettenkö itse niin yrittäisi tehdä Suomessakin, mutta täällä se ei aina ole kovin yleistä -tehkäämme siitä yleistä, yksi ihminen, yksi hymy kerrallaan! Sain uutta jaksua "olla hyvä" arkisesti :)
Mutta takaisin tähän tilaisuuteen tänään. Illalla olin jotenkin maassa vaikka päivä oli aivan mukava. Sitten Pumpsua imettäessä sen tajusin, mua mättää kun kukaan ei enää mainitse Erasmusta mitenkään! Heille poika todella on kuollut, kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan! Se surettaa mua aivan sanomattomasti vaikka tokikin sen tajuan, tavallaan. He (siis tuttavat, ja kyllä ihan sukulaisetkin, ystävätkin.... ) eivät Erasmusta tunteneet joten heille hän ei oikeastaan merkitse mitään. Koska minä olen saanut jo uuden vauvan, ajattelevat useimmat että olen "päässyt yli" tai "unohtanut". Piece of News; äiti ei koskaan unohda lastaan. Ja toinen: lapset eivät korvaa toisiaan vaan jokainen on oma itsensä. Kuten vanhemmatkin ihmiset. Erasmus ja Pius, esimerkiksi, ovat kaksi tosi erilaista. Ulkoisesti ja myös käytös masuaikana oli erilainen. Erasmus olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollut neiti Aan kaltainen ruutitynnyri... Pumpsu sen sijaan on rauhallinen hylje....
En odota että Erasmusta puitaisiin tuntikausia, että kyseltäisiin, ihmeteltäisiin.... Ei. Ehkä odottaisin vain, että hänet, elokuun aikainen lapsukainen, jossakin sivulauseessa mainittaisiin, kuin ohimennen, haikeasti, tai kysäistäisiin nopeasti minun/meidän jaksuja ja kuulumisia aiheen tiimoilta. Että ei oltaisi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sillä se särkee äidin sydämen. Että yhtä lapsista ei huomioida.
Erasmus, sinä elät niin kauan kuin minäkin! En unohda koskaan! Äitin rakas, jota en saanut pitää..
sunnuntai 19. elokuuta 2012
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Blogeista ja muista kummallisuuksista
Sitten edellisen olen kenties vähän tasaantunut, iloakin saanut lisää. Liekö osansa miehen kesälomalla (vihdoin!) vai millä -ilmat eivät tänä kesänä tunnu hellivän!
Pumpsu on siis viisi kuukautta ja viikon päälle vanha! Hän on ihana edelleen, TM eli siis tissimies...
Tyttöjen ja meidän kaikkien lellivauveli.
Ja tästä sitä vauva-liirumlaarumia ja vaaleansinistä hötönlöttöä voisi jatkaa sen koko blogipostauksen ajan -eli jäin kiinni, minäkin!
Pääsen siis aiheeseen, josta tällä kertaa vaahtoan (itselleni). Jos erehtyy lueskelemaan esim Lilyn blogeja (en tiedä ollenkaan mikä tuo Lily edes on mutta mun fb:n etusivulle on tullut jotain mainoksia ja olen sitten klikannut ja lueskellut) niin voi ihmetys, millaisessa maailmassa lähes ikäiseni (siis noin kolmikymppiset) kaupunkilaiset "nuoret" vanhemmiksi juuri tullet tai tulevat ihmiset elävätkään! En tunnista itseäni sellaisesta egotrippailusta, en sitten vähääkään! Siis ei sillä ettenkö minäkin varmasti olisi itsekäs. Olen. Lisätietoja puolisolta ja lapsilta. Eikä edes sillä ettenkö olisi mukavuudenhaluinen. Olen sitäkin. Kysymys on tokikin ja varmastikin näistä kyseisistä ominaisuuksista -joskin niiden pitoisuudet elämänhellimien wannabe-special- kaupunkivihreiden keskuudessa ovat jotain muuta kuin kaltaiseni... niin, öö, miten määrittelisin itseni...?
Itse asiassa siskonikin lukeutunee juurikin tuohon joukkoon (eikä siis ihme ettei meillä ole juurikaan mitään yhteistä, hän on raskaana ja siis tuossa vauvalandiassa....)... Onhan heitä, siis, lähipiirissäkin, niin ainakin tavallaan. Mutta pakko myöntää etten osaa oikein keskustella tai olla sellaisten ihmisten kanssa. Tai siis, arkisesti, osaan olla ja jutella kaikenlaisten ihmisten kanssa, ihan hyvin. (Tämä on mun blogi ja saan kirjoitella tänne ihan mitä huvittaa, en tokikaan ehdoin tahdoin loukkaavaa tai vihapuheita... Mut mitä pikku itsekehuista...heh) Mutta se maailma, se on niiiin eri!
Miten sen määrittelisin... En ajattele arkeani materian kautta, en ainakaan kritiikittömästi -en usko, että vauva tai edes perhe tarvitsee autoa jos asutaan Helsingissä, noh, kesällä se olisi kiva niin pääsisi sukulaisiin, mutta noin yleensä. Vauva ei tarvitse uusia kamoja ja vaatteita. Ne voivat olla kivoja, mutta pääasiassa ne ovat vaan krääsää jota tulee ovista ja ikkunoista. Ne eivät tuo yhtään mitään lisäarvoa. Joitain juttuja pitää olla, kuten sänky ja syöttötuoli ja turvaistuin, vaikkei sitä autoa olisikaan, niin ja vaunut. Ja näihin kaikkiin piisaa myös jokin ah-niin epäseksikäs juttu kuin vuodelta 90 tai 2001 oleva hyväkuntoinen _____ (täytä viivalle asia). Mutta aina toki kivampaa ostaa uutta.... ja sitten olla niin ekoilija kun käyttää katsos kestoja.... (pesutorni tarvitaan kun eihän niitä muuten voi pestä kerrostaloasunnossa, siis kuivata ainakaan! Not. Meillä kuivuu keittiössä ja vessassa viiden ihmisen pyykit ihan ok. Kestojakin on joukossa...;) )
En ajattele itseäni ystävien tai siis omasta näkökulmasta "ystävien" kautta. Minulle ei ole tärkeää määrä vaan laatu. I mean really. No onhan niitä kavereita naamakirja täynnä mutta ihan oikeasti en jaksa seurustella arjessa kovinkaan monien ihmisten kanssa, tapailla heitä säännöllisin väliajoin ja järjestellä järjestelemisen ilosta jotain hetkiä, jotka kuitenkaan eivät kenties kenellekään osapuolelle hirveästi merkkaa. Mutta kukin tavallaan. Meillä käy paljonkin ihmisiä mutta he ovat yleensä sukua (rakas serkkuni, isovanhempia...) tai sitten ystäviä/lasten kavereita vanhempineen ja tulevat ex-tempore, konstailemattomasti, ruokaa loihditaan pöytään ja jaetaan hyviä hetkiä viinin ja tarinoiden äärellä... En kestä pönötystä enkä halua "keeping up with the Joneses" -kulttuuria. Ei mua haittaakaan, mitä muut tekevät, mitäs se mulle kuuluu. Kunhan päivittelen hehe.
Niin ja lasten kasvatus. Tuntuu olevan kovasti muodissa ajatella omien kultiensa olevan jotain totaaliainutlaatuisia pupsukoita, joita ei saa rajoittaa ja jotka ovat ah-niin erikoisen erilaisen luovia. Minä en ajattele niin. Omat lapseni ovat minulle rakkainta maailmassa mutta ymmärrän paremmin kuin hyvin etteivät he ole sitä esim. opettajilleen tai olleet sitä nuorempina tarhantädeilleen yms. Tämä heijastuu käytöstapoihin. Olen ollut huomaavinani, että lasten tapakasvatus on muuttunut sitten 80-luvun, jolloin itse olin pieni -50- tai 60-luvusta nyt puhumattakaan! Omassa lapsuudessani lapsilta kyllä vaadittiin enemmän toisten huomioon ottamista. Sitä vaadittiin tai sitä esiintyi kyllä enemmän myös aikuisilla. Oli ihan tavallista ainakin rivitaloalueella jossa vartuin, että toisten lapsiakin komennettiin jos tarvetta ilmeni. Nyt sellainen ei taida olla ihan sopivaa. Nyt kyllä toisaalta ei aikuisiltakaan edes sellaista perushuomaavaisuutta huomaa, ihmiset tuntuvat kävelevänkin pahki toisiaan kaduilla -surkuhupaisaa -kun ei kumpikaan edes sen vertaa voi omastaan joustaa....
Maalaisjärki. Sekö se on, ja kateissa? Tuolla blogimaailmassa tuoreet kohta-äidit tuntuvat pelkäävän synnytystäkin ihan kaaaamalasti. Pyh ja pah sanon minä, neljän synnytyksen ja yhden mini-sellaisen kokemuksella. En tosin pelännyt tai edes hirveästi ajatellut koko toimitusta edes silloin 22-vuotiaana saadessani ensimmäiseni.
Nyt tällä inhorealismin ja ties minkä katkeruuden kokemuksella sanoisin vain, että synnytys on hyvä kun lapsi tulee hengissä ja kannattaa muistaa että siitä se vanhemmuus vasta sitten alkaa, eipä niihin synnytysmuistoihin tarvitse rypemään jäädä. Ohi se menee, ja koko elämäkin aikanaan....
No mutta, minkä nimeen minä sitten vannon, jos en trendihipsteri-bugaboo-ainutlaatuis-vauvalandian tai viher-ituhippeilyn tai uskonnollisuuden? Mikä minulle on tärkeää, punainen lanka?
Taide ja tiede, historia. Kulttuurien tuntemus ja arvostus. Juuret. Kaiken suhteellisuus. Yhteinen aika perheen kesken, jossa jaetaan hauskoja hetkiä -ja opettavaisia, puolin ja toisin. Ulkoilu, ilman erityisiä muodikkaita varusteita siis todellinen "retroilu". Aitous. Kyky olla myös itsekseen.
Näistä on hyvä aloittaa ja näihin aina palata.
Nyt nukkumaan. Yöt ovat edelleen pelottavaa aikaa. Koskahan trauma helpottaa?
Pumpsu on siis viisi kuukautta ja viikon päälle vanha! Hän on ihana edelleen, TM eli siis tissimies...
Tyttöjen ja meidän kaikkien lellivauveli.
Ja tästä sitä vauva-liirumlaarumia ja vaaleansinistä hötönlöttöä voisi jatkaa sen koko blogipostauksen ajan -eli jäin kiinni, minäkin!
Pääsen siis aiheeseen, josta tällä kertaa vaahtoan (itselleni). Jos erehtyy lueskelemaan esim Lilyn blogeja (en tiedä ollenkaan mikä tuo Lily edes on mutta mun fb:n etusivulle on tullut jotain mainoksia ja olen sitten klikannut ja lueskellut) niin voi ihmetys, millaisessa maailmassa lähes ikäiseni (siis noin kolmikymppiset) kaupunkilaiset "nuoret" vanhemmiksi juuri tullet tai tulevat ihmiset elävätkään! En tunnista itseäni sellaisesta egotrippailusta, en sitten vähääkään! Siis ei sillä ettenkö minäkin varmasti olisi itsekäs. Olen. Lisätietoja puolisolta ja lapsilta. Eikä edes sillä ettenkö olisi mukavuudenhaluinen. Olen sitäkin. Kysymys on tokikin ja varmastikin näistä kyseisistä ominaisuuksista -joskin niiden pitoisuudet elämänhellimien wannabe-special- kaupunkivihreiden keskuudessa ovat jotain muuta kuin kaltaiseni... niin, öö, miten määrittelisin itseni...?
Itse asiassa siskonikin lukeutunee juurikin tuohon joukkoon (eikä siis ihme ettei meillä ole juurikaan mitään yhteistä, hän on raskaana ja siis tuossa vauvalandiassa....)... Onhan heitä, siis, lähipiirissäkin, niin ainakin tavallaan. Mutta pakko myöntää etten osaa oikein keskustella tai olla sellaisten ihmisten kanssa. Tai siis, arkisesti, osaan olla ja jutella kaikenlaisten ihmisten kanssa, ihan hyvin. (Tämä on mun blogi ja saan kirjoitella tänne ihan mitä huvittaa, en tokikaan ehdoin tahdoin loukkaavaa tai vihapuheita... Mut mitä pikku itsekehuista...heh) Mutta se maailma, se on niiiin eri!
Miten sen määrittelisin... En ajattele arkeani materian kautta, en ainakaan kritiikittömästi -en usko, että vauva tai edes perhe tarvitsee autoa jos asutaan Helsingissä, noh, kesällä se olisi kiva niin pääsisi sukulaisiin, mutta noin yleensä. Vauva ei tarvitse uusia kamoja ja vaatteita. Ne voivat olla kivoja, mutta pääasiassa ne ovat vaan krääsää jota tulee ovista ja ikkunoista. Ne eivät tuo yhtään mitään lisäarvoa. Joitain juttuja pitää olla, kuten sänky ja syöttötuoli ja turvaistuin, vaikkei sitä autoa olisikaan, niin ja vaunut. Ja näihin kaikkiin piisaa myös jokin ah-niin epäseksikäs juttu kuin vuodelta 90 tai 2001 oleva hyväkuntoinen _____ (täytä viivalle asia). Mutta aina toki kivampaa ostaa uutta.... ja sitten olla niin ekoilija kun käyttää katsos kestoja.... (pesutorni tarvitaan kun eihän niitä muuten voi pestä kerrostaloasunnossa, siis kuivata ainakaan! Not. Meillä kuivuu keittiössä ja vessassa viiden ihmisen pyykit ihan ok. Kestojakin on joukossa...;) )
En ajattele itseäni ystävien tai siis omasta näkökulmasta "ystävien" kautta. Minulle ei ole tärkeää määrä vaan laatu. I mean really. No onhan niitä kavereita naamakirja täynnä mutta ihan oikeasti en jaksa seurustella arjessa kovinkaan monien ihmisten kanssa, tapailla heitä säännöllisin väliajoin ja järjestellä järjestelemisen ilosta jotain hetkiä, jotka kuitenkaan eivät kenties kenellekään osapuolelle hirveästi merkkaa. Mutta kukin tavallaan. Meillä käy paljonkin ihmisiä mutta he ovat yleensä sukua (rakas serkkuni, isovanhempia...) tai sitten ystäviä/lasten kavereita vanhempineen ja tulevat ex-tempore, konstailemattomasti, ruokaa loihditaan pöytään ja jaetaan hyviä hetkiä viinin ja tarinoiden äärellä... En kestä pönötystä enkä halua "keeping up with the Joneses" -kulttuuria. Ei mua haittaakaan, mitä muut tekevät, mitäs se mulle kuuluu. Kunhan päivittelen hehe.
Niin ja lasten kasvatus. Tuntuu olevan kovasti muodissa ajatella omien kultiensa olevan jotain totaaliainutlaatuisia pupsukoita, joita ei saa rajoittaa ja jotka ovat ah-niin erikoisen erilaisen luovia. Minä en ajattele niin. Omat lapseni ovat minulle rakkainta maailmassa mutta ymmärrän paremmin kuin hyvin etteivät he ole sitä esim. opettajilleen tai olleet sitä nuorempina tarhantädeilleen yms. Tämä heijastuu käytöstapoihin. Olen ollut huomaavinani, että lasten tapakasvatus on muuttunut sitten 80-luvun, jolloin itse olin pieni -50- tai 60-luvusta nyt puhumattakaan! Omassa lapsuudessani lapsilta kyllä vaadittiin enemmän toisten huomioon ottamista. Sitä vaadittiin tai sitä esiintyi kyllä enemmän myös aikuisilla. Oli ihan tavallista ainakin rivitaloalueella jossa vartuin, että toisten lapsiakin komennettiin jos tarvetta ilmeni. Nyt sellainen ei taida olla ihan sopivaa. Nyt kyllä toisaalta ei aikuisiltakaan edes sellaista perushuomaavaisuutta huomaa, ihmiset tuntuvat kävelevänkin pahki toisiaan kaduilla -surkuhupaisaa -kun ei kumpikaan edes sen vertaa voi omastaan joustaa....
Maalaisjärki. Sekö se on, ja kateissa? Tuolla blogimaailmassa tuoreet kohta-äidit tuntuvat pelkäävän synnytystäkin ihan kaaaamalasti. Pyh ja pah sanon minä, neljän synnytyksen ja yhden mini-sellaisen kokemuksella. En tosin pelännyt tai edes hirveästi ajatellut koko toimitusta edes silloin 22-vuotiaana saadessani ensimmäiseni.
Nyt tällä inhorealismin ja ties minkä katkeruuden kokemuksella sanoisin vain, että synnytys on hyvä kun lapsi tulee hengissä ja kannattaa muistaa että siitä se vanhemmuus vasta sitten alkaa, eipä niihin synnytysmuistoihin tarvitse rypemään jäädä. Ohi se menee, ja koko elämäkin aikanaan....
No mutta, minkä nimeen minä sitten vannon, jos en trendihipsteri-bugaboo-ainutlaatuis-vauvalandian tai viher-ituhippeilyn tai uskonnollisuuden? Mikä minulle on tärkeää, punainen lanka?
Taide ja tiede, historia. Kulttuurien tuntemus ja arvostus. Juuret. Kaiken suhteellisuus. Yhteinen aika perheen kesken, jossa jaetaan hauskoja hetkiä -ja opettavaisia, puolin ja toisin. Ulkoilu, ilman erityisiä muodikkaita varusteita siis todellinen "retroilu". Aitous. Kyky olla myös itsekseen.
Näistä on hyvä aloittaa ja näihin aina palata.
Nyt nukkumaan. Yöt ovat edelleen pelottavaa aikaa. Koskahan trauma helpottaa?
perjantai 29. kesäkuuta 2012
Taas se on kesä (kääntynyt jo kohti syksyä....)
Pietarin ja Paavalin päivä. Mies halusi messuun ja sinne siis raahauduttiin koko kolonnalla. Kerrankin kirkko oli lähes tyhjä eli mahtui sisään ja istumaan oikeen penkkiin saakka! Tytöt nyt jo käyttäytyy, Pumpula noh, pysyi hiljaa ainakin melkein kunhan vaan hetkutti ja vetkutti ja väillä vilautti tissukan suuhun. Yhestä messusta taas selvitty. Hah. Miksi mä edes käyn kirkossa. Ärsyttää jeesustelu. Ärsyttää melkeen kaikki. Tytöt ja tuo pojan Pumpula on ne ihanat, poika kotiin saakka kahden menetyksen (kohtukuolema ja myöhäinen keskenmeno) jälkeen, tekisin noiden edestä aivan mitä vaan ja silmiä räpäyttämättä. Mutta joku nyt mättää. Uuvuttaa. Tiuskin noille. En tiedä enää mikä tai kuka olen. Hoidan pajatsoni kyllä sangen tunnollisesti. Ei kukaan mitään huomaisi. Valvon liian myöhään ja kummiskin kun joudun heräileen vauvan kanssa niin.... Aamut on yhtä tuskaa, onneksi usein vauveli antaa nukkua kuiteskin, on aamuyöstä mun vieressä ja saa tissiä heti ku änähtää. Silleen on jonkunsortin lepo taattu. Kokemuksesta tiedän että noin 5-vuotias siirtyy kyllä omaan petiin jo. Ja mulla ei ton pojan kanssa ole kun aikaa.
Niska tosin on hieman eri mieltä. Mies saa sitten hieroa, ja tekeekin sitä auliisti muutaman kerran viikossa.
Mutta tuosta nukkumisesta vielä. Ja juttelusta, juttukumppaneista. Oon miettinyt vihdoin jotain terapiaakin, on kaikkia ihme pelkoja ja semmoisia flashback-tyyppisiä takaumia. Ja olen ihan vietävän katkera edelleen. Ja ilkeäkin, ajattelen usein tosi rumasti muista ihmisistä enkä oikein jaksa heitä. En nyt ehkä ole ollut mikään lääppi-pehmo-tyyppi ennenkään mutta jotenkin mua itseäni nyt pännii että olen koko ajan niin negatiivinen. Noh, rahaa ei ole terapiaan, ei edes Kela-korvattuun. Korkeintaan neuvolapsykologia varmaan voisin saada tavata (?) halvalla/ilmaiseksi -joka kerta tuo vaihtuva terkka on mulle sitä tuputtanut kun Suloa ollaan neuvolassa käytetty - mutta se on aika arpapeliä minkälainen tyyppi siellä on vastassa.... Vaikka onhan se niinkin että kaikkea voi kokeilla (kerran)....
Olen edelleen jotenkin jumissa sen Erasmus-jutun kanssa. Poden syyllisyyttä, noh, ehkä poden sitä(kin) lopun ikääni. Poden myös vihaa sitä uivelo-kätilöä kohtaan joka ei edes käyrää ajanut kun tulin kättärille ja valitin mahakipua. Pitäisi saada soitettua potilasasiamiehelle mutta pelkään että romahdan ja mun on huolehdittava kuitenkin tytöistä (jotka on nyt koulusta kesälomalla..... koko ajan nurkissa.... tai sitten me yhdessä jossain liikenteessä...) ja Sulo-hylkeestä... Imetän poikaa, se ei muuta vielä syökään (nyt kohta 4,5kk ikää) ja kun/jos järkytyn, ei maitoa tahdo herua ja poika suuttuu ja itkee ja mä huolestun ja kierre on valmis. Yleensä meillä menee siis tosikin hyvin, kunhan vaan en "salli" itseni ajatella päiväsaikaan mitään synkkää. Illalla sit selailen lapsikuolema-ketjuja ja blogeja yhä uudelleen ja uudelleen niitä samoja ja ryven ja ryven ja pohdin miten epäoikeudenmukainen maailma onkaan jne........ Eipä taida mun oloa helpottaa! Ja samaan aikaan en "anna" itseni olla iloinen, "pettäisin" Erasmuksen jotenkin, koen että hän (jos hän enää missään ulottuvuudessa olisi) on "vihainen" kun ei saanut elää..... Eikä toivo meille hyvää tms. Japanilainen termi "mizuko" eli "vesilapset" (ennen syntymäänsä kuolleet) on aika hyvä. Jos kiinnostaa sen voi vaikka googlata.
Ammatillisestikin olen aivan raakki. Ei keikkoja. Keväällä tein hylkeen kanssakin pari, tokikin avustusjoukkojen saattamana. Hyvin menivät. Nyt koko kesä ilman konsertteja :(. Ei mua tarvita.... Enkä nyt jaksa oikein edes yrittää..... Mitähän tulevaisuudessa? Pitäis varmaan vaihtaa alaa mutta ei oikein houkuta mikään koulunpenkkikään. Saa nyt nähdä. Ja Sulon vauva-ajasta haluan kyllä nauttia että siinä mielessä, saa olla nyt näin. Rahaa sais olla enempi, vaikka kai me jotenkin aina pärjätään. Toivottavasti.
Jotenkin se mummikin selvisi kahden lapsensa kuolemasta. Tai selvisi ja selvisi. Ei se niistä paljoa jutellut, jotain kumminkin. Ottaen huomioon että Suvi hukkui ja vielä oman mökin rantaan, mökin, joka vieläkin on suvulla, niin nyt olisin kyllä halunnut tuosta syyllisyys-teemasta pari sessiota jutella. Mummi, lepää rauhassa! <3 ja ehkä sä pidät nyt kaikista suvun pikkulapsista "siellä jossakin" huolen....
Bärkkele jos ennen selvittiin niin miksei nytkin, ja ilman kaikenmaailman terapioita! Säännöllinen elämä ja kiitollisuus siitä mitä on, pätkittäinen tai edes hetkittäinen anteeksianto itselle ja muille (?) niin sillä pääsee jo taas kappaleen matkaa etiäppäin tässä elon tiellä. Ja kandee tosiaan muistaa että jos vaikka kuolee siinä 8-kymppisenä tai jopa aiemmin (ku tarpeeksi stressaa sydäntään....) niin vielä ku 50 vuotta sinnittelee niin se on sitten siinä. Eiköhän niihin vuosiin joitain ilonhippusiakin aina sekaannu.
Niska tosin on hieman eri mieltä. Mies saa sitten hieroa, ja tekeekin sitä auliisti muutaman kerran viikossa.
Mutta tuosta nukkumisesta vielä. Ja juttelusta, juttukumppaneista. Oon miettinyt vihdoin jotain terapiaakin, on kaikkia ihme pelkoja ja semmoisia flashback-tyyppisiä takaumia. Ja olen ihan vietävän katkera edelleen. Ja ilkeäkin, ajattelen usein tosi rumasti muista ihmisistä enkä oikein jaksa heitä. En nyt ehkä ole ollut mikään lääppi-pehmo-tyyppi ennenkään mutta jotenkin mua itseäni nyt pännii että olen koko ajan niin negatiivinen. Noh, rahaa ei ole terapiaan, ei edes Kela-korvattuun. Korkeintaan neuvolapsykologia varmaan voisin saada tavata (?) halvalla/ilmaiseksi -joka kerta tuo vaihtuva terkka on mulle sitä tuputtanut kun Suloa ollaan neuvolassa käytetty - mutta se on aika arpapeliä minkälainen tyyppi siellä on vastassa.... Vaikka onhan se niinkin että kaikkea voi kokeilla (kerran)....
Olen edelleen jotenkin jumissa sen Erasmus-jutun kanssa. Poden syyllisyyttä, noh, ehkä poden sitä(kin) lopun ikääni. Poden myös vihaa sitä uivelo-kätilöä kohtaan joka ei edes käyrää ajanut kun tulin kättärille ja valitin mahakipua. Pitäisi saada soitettua potilasasiamiehelle mutta pelkään että romahdan ja mun on huolehdittava kuitenkin tytöistä (jotka on nyt koulusta kesälomalla..... koko ajan nurkissa.... tai sitten me yhdessä jossain liikenteessä...) ja Sulo-hylkeestä... Imetän poikaa, se ei muuta vielä syökään (nyt kohta 4,5kk ikää) ja kun/jos järkytyn, ei maitoa tahdo herua ja poika suuttuu ja itkee ja mä huolestun ja kierre on valmis. Yleensä meillä menee siis tosikin hyvin, kunhan vaan en "salli" itseni ajatella päiväsaikaan mitään synkkää. Illalla sit selailen lapsikuolema-ketjuja ja blogeja yhä uudelleen ja uudelleen niitä samoja ja ryven ja ryven ja pohdin miten epäoikeudenmukainen maailma onkaan jne........ Eipä taida mun oloa helpottaa! Ja samaan aikaan en "anna" itseni olla iloinen, "pettäisin" Erasmuksen jotenkin, koen että hän (jos hän enää missään ulottuvuudessa olisi) on "vihainen" kun ei saanut elää..... Eikä toivo meille hyvää tms. Japanilainen termi "mizuko" eli "vesilapset" (ennen syntymäänsä kuolleet) on aika hyvä. Jos kiinnostaa sen voi vaikka googlata.
Ammatillisestikin olen aivan raakki. Ei keikkoja. Keväällä tein hylkeen kanssakin pari, tokikin avustusjoukkojen saattamana. Hyvin menivät. Nyt koko kesä ilman konsertteja :(. Ei mua tarvita.... Enkä nyt jaksa oikein edes yrittää..... Mitähän tulevaisuudessa? Pitäis varmaan vaihtaa alaa mutta ei oikein houkuta mikään koulunpenkkikään. Saa nyt nähdä. Ja Sulon vauva-ajasta haluan kyllä nauttia että siinä mielessä, saa olla nyt näin. Rahaa sais olla enempi, vaikka kai me jotenkin aina pärjätään. Toivottavasti.
Jotenkin se mummikin selvisi kahden lapsensa kuolemasta. Tai selvisi ja selvisi. Ei se niistä paljoa jutellut, jotain kumminkin. Ottaen huomioon että Suvi hukkui ja vielä oman mökin rantaan, mökin, joka vieläkin on suvulla, niin nyt olisin kyllä halunnut tuosta syyllisyys-teemasta pari sessiota jutella. Mummi, lepää rauhassa! <3 ja ehkä sä pidät nyt kaikista suvun pikkulapsista "siellä jossakin" huolen....
Bärkkele jos ennen selvittiin niin miksei nytkin, ja ilman kaikenmaailman terapioita! Säännöllinen elämä ja kiitollisuus siitä mitä on, pätkittäinen tai edes hetkittäinen anteeksianto itselle ja muille (?) niin sillä pääsee jo taas kappaleen matkaa etiäppäin tässä elon tiellä. Ja kandee tosiaan muistaa että jos vaikka kuolee siinä 8-kymppisenä tai jopa aiemmin (ku tarpeeksi stressaa sydäntään....) niin vielä ku 50 vuotta sinnittelee niin se on sitten siinä. Eiköhän niihin vuosiin joitain ilonhippusiakin aina sekaannu.
perjantai 4. toukokuuta 2012
Blogihiljaisuus on jatkunut kokonaisen syksyn ja talven. On kevät, monessakin mielessä. Saimme ihanan eläväisen pojan perheeseemme helmikuun loppupuolella. Isotsiskot ovat onnellisia, isistä ja äidistä varsinkin puhumattakaan! Pikkuinen herra "Sulo" on todellinen suloisuus.
Raskausaika oli todella stressaavaa vaikkei mitään lääketieteellisesti huolestuttavaa ikinä ilmennytkään. Synnytys sitten käynnistettiin 16.2 ja poika näki päivänvalon seuraavana päivänä, 17.2 perjantaina yhden jälkeen alkuiltapäivästä.
Raskausaika oli todella stressaavaa vaikkei mitään lääketieteellisesti huolestuttavaa ikinä ilmennytkään. Synnytys sitten käynnistettiin 16.2 ja poika näki päivänvalon seuraavana päivänä, 17.2 perjantaina yhden jälkeen alkuiltapäivästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
