Muistamisesta

Päätin taas hyödyntää tätä virtuaalipäiväkirjaa. Tämä lienee sangen "yksityinen", liekö tätä kukaan muu lukee kuin minä mutta itselleni tätä toki kirjoitankin :).
Tänään oli yhden kaverin vauvan kaste, mieheni oli kummisedäksi pyydetty. Olimme sitten siellä kaikki paitsi neiti Bee joka oli kaverin mökillä. Ihan oli kivaa ja hauskaakin tavata joitain vanhoja tuttuja joita en ollut osaa nähnyt sitten Erasmuksen kuoleman. Vihareaktiot ja kaikkinainen ihmistenpakoilu ovat kyllä onneksi hieman lientyneetkin tässä kesän aikana pikkuhiljaa -osansa mukavalla Tanskan-reissulla joka Erasmuksen synttäreiden aikoihin eli reilu viikko sitten tehtiin. Palasin sieltä kännykkää ja  rahapussia köyhempänä (aijai rosmo!) mutta kokemuksia mukavista ihmisistä ja yhdestä vanhasta ihanasta ystävästä rikkaampana. Huomasin taas että muita voi julkisilla paikoilla kohdella myös joustavasti ja hymyillä edes hieman -ei sillä, ettenkö itse niin yrittäisi tehdä Suomessakin, mutta täällä se ei aina ole kovin yleistä -tehkäämme siitä yleistä, yksi ihminen, yksi hymy kerrallaan! Sain uutta jaksua "olla hyvä" arkisesti :)

Mutta takaisin tähän tilaisuuteen tänään. Illalla olin jotenkin maassa vaikka päivä oli aivan mukava. Sitten Pumpsua imettäessä sen tajusin, mua mättää kun kukaan ei enää mainitse Erasmusta mitenkään! Heille poika todella on kuollut, kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan! Se surettaa mua aivan sanomattomasti vaikka tokikin sen tajuan, tavallaan. He (siis tuttavat, ja kyllä ihan sukulaisetkin, ystävätkin.... ) eivät Erasmusta tunteneet joten heille hän ei oikeastaan merkitse mitään. Koska minä olen saanut jo uuden vauvan, ajattelevat useimmat että olen "päässyt yli" tai "unohtanut". Piece of News; äiti ei koskaan unohda lastaan. Ja toinen: lapset eivät korvaa toisiaan vaan jokainen on oma itsensä. Kuten vanhemmatkin ihmiset. Erasmus ja Pius, esimerkiksi, ovat kaksi tosi erilaista. Ulkoisesti ja myös käytös masuaikana oli erilainen. Erasmus olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollut neiti Aan kaltainen ruutitynnyri... Pumpsu sen sijaan on rauhallinen hylje....

En odota että Erasmusta puitaisiin tuntikausia, että kyseltäisiin, ihmeteltäisiin.... Ei. Ehkä odottaisin vain, että hänet, elokuun aikainen lapsukainen, jossakin sivulauseessa mainittaisiin, kuin ohimennen, haikeasti, tai kysäistäisiin nopeasti minun/meidän jaksuja ja kuulumisia aiheen tiimoilta. Että ei oltaisi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sillä se särkee äidin sydämen. Että yhtä lapsista ei huomioida.

Erasmus, sinä elät niin kauan kuin minäkin! En unohda koskaan! Äitin rakas, jota en saanut pitää..