lauantai 27. helmikuuta 2010

Liturgiasta









































"Liturginen karkki" yllä. Todellisuus on yleensä jotain muuta. En edes viitsi laittaa niitä tänne. Jos ketä kiinnostaa, on olemassa sellainen(kin) blogi ameriikan kielellä kuin "Bad Vestments" jossa löytyy niitä.
Ja vaikka mitä muita.
Huh.

Itselleni jää epäselväksi, miksi joku viitsii kirkkoon mennä, jos ei siellä edes ole kauneutta tarjolla. Ehkä olen vaan "vähäuskoinen", mutta Jumalanhan voi kohdata luonnonrauhassa, lähimmäisissä jne noin niinkun "epäformaalisti" , siihen ei tarvita erillistä kirkkotilaa tai "feel good" menoja. Yhteisöllistä toimintaa ja olen ok -olet ok -tyyppistä itsensä vahvistamista voi niinikään harrastaa monenlaisten harrastukerhojen ja, miksei, rukouspiirienkin ja vapaaehtoistoiminnan voimin, mutta miksi nimittää sitä "liturgiaksi"?

Liturgia on kautta historian ollut "taivas maan päälle" -tyyppinen juttu -ja on sitä edelleen, monissa uskonnoissa. Siihen ei lähtökohtaisesti ole kuulunut kodikkuus, tuttuus (siis sellaisella "istuthan mukavasti sohvassa"-tyyppisellä tasolla) taikka "kotikutoisuus" vaan siinä on tavoiteltu transendenttia, "mysterium tremendum & fascinosum".

Luterilainen kirkko on -ainakin täällä mutta kyllä ilmeisesti muuallakin -täysin myynyt sielunsa Zeitgeistille. Se, mitä ihmiset haluavat, se on hyvä. Sitä pitää olla. Panem et circenses.

Se ei ole liturgian olemus, siis historiallisesti. Se ei ole edes uskonnon olemus. Uskotaanko enää tuonpuoleiseen? Viimeiseen tuomioon? Kaikki pääsevät taivaaseen -tyyppinen propaganda on aika tehokasta turruttamaan mielet ja sydämet hengelliseen mukavuuteen.

Enkä nyt puhu minään tuomiopäivän pasuunana. En ole jumala, eikä kukaan meistä ole. Ja siinäpä se mysteeri piileekin. Täysin käsitetty ja selitetty ja pilalle paijattu jumala on vain epäjumala.
Todellista maailmankaikkeuden Herraa me emme voi koskaan käsittää.

Kristinuskon mukaan lähimmäksi pääsemme katsomalla Kristusta -eikä hänen ehdoton rakkautensa ihmisiä kohtaan ollut koskaan helppoa tai halpaa, itsestäänselvää.

"Give until it hurts", sanoi äiti Teresa. Todellinen rakkaus menettelee näin.
Se on ihan jotain muuta kuin naistenlehtien tarjoama matkaopas (av(i)oliiton) pikaonneen, keskinäisen hyväksikäytön kerhoon, jossa ihminen on arvokas vain sen aikaa, kun toisesta siltä
tuntuu.


keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Vääryydestä

Kun avaa Hesarin mielipidesivun, on monena aamuna saanut törmätä kirjoituksiin "sukupolvien kuilusta", ts. joko joku ikätoverini (tai pikkuisen vanhempi mutta 70-luvun lapsi yleisimmin) valittaa siitä, miten nk. suuret ikäluokat ovat tulppina työelämässä ja riistävät tulevilta sukupolvilta resurssit ja jättävät näille vain ympäristöongelmat ja roskat tai sitten "suurten ikäluokkien edustaja" kääntää syytökset kohti omien lastensa ikäpolvea syyttäen näitä ahneudesta "mulle-kaikki-heti-nyt" asenteella ja laiskuudesta tyyliin: "minun nuoruudessani jouduttiin kaikki rakentamaan itse!"

Aika hedelmätöntä puolin ja toisin. Ja aika surullista. Miksi vanhenevat sukupolvet haluavat hankaloittaa nuorempien, omien lastensa, elämää? Ja miksi nuoremmat eivät näe aikaisempien ikäluokkien työn arvoa, historiallista jatkumoa, jota ilman kukaan meistä ei olisi täällä?

Toinen teemaan liittyvä asia, freelancer-muusikon palkka. Ehkä ylipäänsäkin, taiteellista työtä tekevän palkka. Mutta räikein on tilanne "friikulla".
esimerkki elävästä elämästä (ei minun):
muusikko soittaa (kirkko)konsertin kuukauden jokaisena viikonloppuna eri porukan kanssa, eli erilaisille ohjelmilla ja kokoonpanoilla. Hän tienaa 250e/konsertti. kuukausiansio on näin 1000e/kk miinus verot. Muusikko on opiskellut Sibelius-Akatemialla itsensä musiikin maisteriksi, soittanut soitintaan pikkulapsesta asti. Oikeudenmukaista?

Pointti on, että varsinkin seurakunnat, jotka (klassisen)musiikin friikkujen keikkoja tilaavat, pelaavat todella alihinnoittelulla. Ihmetellään, pitääkö siitä musiikista nyt vielä maksaa? Konsertti toki on kiva, sehän ylentää sydämet Luojan puoleen... jne..
Kuitenkin seurakuntien työntekijät, jotka tilaavat näitä konsertteja -eli siis useimmiten kanttorit -nauttivat itse kohtuullista kuukausipalkkaa. Hekin ovat työkseen tekemisissä musiikin kanssa, tosin eivät yksinomaan. Kanttorintyö on varsinainen sillisalaatti. Ymmärrän toki heidänkin pointit, eihän seurakunnilla nykyisinä aikoina ole hirmuisia omaisuuksia musiikkiin laittaa. Ennen oli toisin. Kirkko työllisti ja rahoitti muusikoiden (säveltäjien, soittajien..) työtä ja toimintaa, kuten nykyisin kenties yhteiskunta ja suuryritykset huippu-urheilua. Isojen urkujen rakentaminen kaupungin katedraaliin oli statussymboli ja hyvät ja suureelliset puitteet jumalanpalveluselämässä samoin. Tämä kaikki maksoi, ja se ymmärrettiin. Siihen satsattiin -vai miten muuten meillä olisi Venetsian San Marcon "sinkit ja pasuunat" -juttuja, miten Bachin kantaatteja?

Jossain vaiheessa homma alkoi pelkistyä. Kuten tunnettua, nykyisin ei paljon liturgialla koreilla paitsi ehkä itäisten ortodoksiveljiemme kirkoissa. Katolisen kirkon Novus Ordo Missae on yhtä ruma kuin luterilainen (ehtoollis)jumalanpalvelus.
Siis pääsääntöisesti.
Uskonsisältöihin en puutu tässä postauksessa.

Mutta takaisin aiheeseen. Varsinainen "kukkanen" on (lut.)kirkon kanttorin sijaisena toimiminen -siis keikkapohjalta.
Yhestä jumiksestä saa 70-85 e miinus verot. Häistä/hautajaisista sen viiskuuskymppiä. Miinus ne verot.
Toisaalta jos soittaa siellä jumiksessa osana bändiä (jouset +continuo) vaikka Buxtehuden kantaatin, siitä nettoaa sen 250e koska kukaan itseäänkunnioittava viulisti ei sentään sen alle keikalle lähde.

Miksi kokonaisen jumiksen soittamisesta yksin tienaa murto-osan siitä, kun jos soittaa pienen osan jumiksesta ja vielä osana bändiä??

Tähän ei ole kukaan vielä osannut vastata.
Tilanne on sama, kuin suuret vs. pienet ikäluokat. Ne joilla on etuja menetettävinä, eivät toki ole valmiita keskustelemaan -jos kuukausipalkkaisen kanttorin työn kyseenalaistaisi (esim niin, että kanttori todella palkattaisiin viikonlopuksi kerrallaan, kuten nyt seurakunnat palkkaavat sijaiskanttorin, pelkillä toimituspalkkioilla) ja kaikille työtä suorittaville maksaisi oikeudenmukaisesti tehdystä työstä, joku/jotkut häviäisivät mutta nykyisin sorretut friikut voittaisivat. Jumiksen soittamisesta voisi maksaa jokaiselle vaikkapa sen 250e eikä kuukausipalkkaisia kanttoreita tarvittaisi -tai heidän(kin) kuukausipalkkansa koostuisi tehdyistä, erikseen hinnoitelluista töistä, joita siis vois jakaa joku/jotkut muutkin.
Samaa voisi soveltaa moneen eri työhön -ja kieltämättä "ulkoistuksen" nimissä jo sovelletaankin.
Sitten voisi ihmetellä, miksi voidaan pahoin....

Pointti nro 2. Lisää liksaa friikuille, myös harjoitustunnit ovat työtä, ja asioiden hoitoon käytetty aika.
Koulutusmäärät alas. Taide on hyvä harrastus mutta huono ammatti. Tai jos koulutetaan, koulutettakoon samalla nuoret taiteilijanalut myös johonkin oikeasti hyödylliseen, ts. "oikeaan ammattiin".
Inhimillinen kärsimys ja epäterve kilpailu vähenisivät. Ja se olisi hyvä se.