Barrabam!

Kohta se on pääsiäinen. Passiota pukkaa, ja on yksi oma konserttikin, kivaa!

Haluaisin kirjoittaa ristiriitaisesta suhtautumisestani uskontoon ja uskonnollisuuteen(i), vihdoin.
Vettä on kuitenkin virrannut jo Erasmuksen kuolemasta. Mielessähän se menetetty poika on joka päivä mutta niin paljon siellä mielessä jo muutakin pyörii että välillä ehdin havahtua omaan ihmeelliseen suhtautumiseeni uskontoon/uskonnollisuuteen. Tämä on "aihe" siksi että tosiaankin aikaisemmin olin aktiivisen uskonnollinen, en sillä tavalla kun Suomessa nyt "perinteisesti kristillisen" ihmisen yleensä ajatellaan olevan (tyyliin KD-poliitikot ja herätysliike-ihmiset) vaan siten että 19-vuotiaana tein ratkaisun liittyä katoliseen kirkkoon (tulen uskonnottomasta kodista mutta tämä halu, irrationaalinen, oli minulla ihan pienestä) ja johdonmukaisesti tätä uskoani harjoitin viikoittain käymällä messussa (vähintään), noin kuukauden välein ripillä ja muutenkin rukoilemalla ruusukkoa ja muita (katolisia) hartausmuotoja. Puolisonkin löysin kirkkoni piiristä ja nuorena menin naimisiin (olen yhä toim. huom). Sain ekan lapsen alle vuoden päästä häistä, tein opintoja ja elin lapsiperheen arkea samaan aikaan (rankkaa..). sain toisen lapsen, 27-vuotiaana minulla oli kaksi ihanaa tytärtä ja kaksi tutkintoa korkeakoulusta (nojoo, siis sain vain yhden maisterinpaperin mutta siinä on A-tutkinnot kahdesta soittimesta). Elämä oli, noh, sanotaan että vapaa-ajan ongelmia ei ollut. Silti tunnontarkasti kävimme messussa, olipa se miten hankalaa hyvänsä.

Muutos tapahtui kun kesällä 2010 ihan hyvin sujuneen raskauden viikolla 34 poikamme Erasmus kuoli istukan irtoamiseen äkillisesti. Sairaalareissusta kotiin selvittyäni ja jotenkin fyysisesti jaloillani, olin ensin täynnä surua ja niin, mitä nyt ihminen sellaisessa tilanteessa on. Aika pian selviytymistrategiakseni tuli kuitenkin viha. Ei nyt sillä tavalla kuin jollain massamurhaajilla tai kouluammuskelijoilla. Olihan minulla kuitenkin paljon myös jäljellä (mies ja kaksi elävää lasta). Mutta sillä tavalla että entiset katsomukset asetin kyseenalaisiksi big time. Vihan ja ärsytyksen avulla kykenin töihin (ja kotitöihin) jo melko pian menetyksen jälkeen -parissa kuukaudessa. En vain halunnut nähdä enkä tavata ketään, tai siis hyvin harvoja. Haudoin haavojani sohvannurkassa kotona iltaisin. Omaksuin elävien lastemme uskonnolliseen kasvatukseen linjan "välitä katolinen kulttuuriperintö parhaasi mukaan vaikka itse et uskoisi edes joulupukkiin". Se linja on (kai) edelleen voimassa. Äh. Ja sen huomaa. Itse en ole ollut kirkossa viikkoihin (muka?) töiden takia. En mene huomennakaan, palmusunnuntaina, koska säästelen (hah) voimia kun illalla on konsertti. Ja saan olla lasten kanssa enemmän kun koko ilta/päivä menee töissä.

Joskus tunnen haikeutta. En vain enää oikein tiedä, miten ja miksi uskoisin, ja mihin. Jumala-jutut taitavat olla yhtä legendaa. .. Ja silti. Identiteettini on katolinen. Rukoilemme (lähes) joka ilta ruusukkoa koko perhe. Siunaamme ruuan (jos muistamme). Pyrimme välittämään (edes sitä) katolista perinnettä lapsillemme.
Ja taas. Messussa en mene kommuuniolle. Välillä se sattuu. Se oli minulle niin tärkeää. Joskus ei tunnu miltään. Usein vaan väsyttää ja ärsyttää. Ärsyttää se etteivät nuo arvoisat (typerät) papit ottaneet minuun mitään suoraa kontaktia kun poikamme kuoli. Idiootit sosiaaliset möllit. ... Ja niin, onko se sitten Jumalan vika? Onko pojan kuolema? Mikä on, jos on..? Entä apu, ja lohtu...? Mikä lohtu? Mikä taivas? Minusta ei vain tunnu siltä että Erasmus eläisi muualla kuin mielessä(ni). En saa mitään kontaktia kun ajattelen kuolleita sukulaisiani, muitakaan. Kun kuolee, muistot jäävät elämään niiden mieliin, jotka vielä täällä taivaltavat.
...Ja silti. Joskus. On kuin joku heilauttaisi verhon lievettä ja sen huikaisevan hetken ajan ymmärtäisin. Sen hetken, kun katson pyhitettyä eukaristiaa messussa. Ja tahtomattani olen onnellinen (edes pienen hetken).
Niin ristiriitaista.

Näitä päiviä kun elellään..

On helmikuu, meidän perheessämme se merkitsee juhlia! ensin on hra Pii, aivan kohta, jo sunnuntaina palaa hänen kakussaan yksi kynttilä! Hampaita kuus, kävelytaito, noh, olisi mukava sanoa että uus mutta totuus on että nuori hra ei ole vielä sitä kuuluisaa ensi askeltaan ottanut, ainakaan ihan virallisesti ;) jonkun kerran on saattanut äitin syliin kapsahtaa yhden jalan käynnin kautta (seisoo kyllä ilman tukea jo kauankin ja on kävellyt "puita pitkin" jo kolmisen kuukautta). Pii on sydäntenmurskaaja hurmuri, jonka oma (rautainen) tahto on juuri löytymässä -syöttötuoli on sou last season, miksi istua, kun voi vaikkapa kiivetä pöydällekin kätevästi.... siitä äiti/isi tosin passittaa lattialle leivättömälle byääh, BYÄÄH, ettekö te kuule kuinka huuuuudan.... jne. Mutta nyt se rintamalinja täytyy pitää, herraa ei voi pöydällä syöttää tai lähimmät pari vuotta menevät pikkuraggarin tahtiin ja aamen! Eikä edes tee tiukkaakaan pitää se linja! Olen suorastaan hämmästynyt miten "normaalisti" kasvatan Pumpsua, ottaen huomioon että hän on Pähkinävauva.

8 päivää näistä kalaaseista juhlii neiti Aa. Hän on pian kahdeksan vuotta vanha! Tokaluokkalainen, hyvä koulussa, selloa soittaa, korista pelaa. Paljon kavereita, paljon myös temperamenttia mutta se alkaa (onneksi) olla jo hallussa, liiemmät kiukkukohtaukset kuuluvat menneisyyteen. Aapandeeros on ihana isosisko Pumpsulle kuten Beekin.
Joka puolestaan juhlii vappuna, noh, sitä kakkua ei vielä tarvitse miettiä onneksi....

Seuraava keikkaputkikin häämöttää siellä pääsiäisen tiimoilla. Nyt on harjoittelun aika. (milloin, kysyn vaan...)

Nämä helmikuun päivät olen tietty myös "elänyt" viime vuoden helmikuuta, niin, 52 viikkoa sitten Pähkinämme oli juuri syntynyt, olimme siis jo osastolla, Sukuakin oli jo käynyt kuin romanileirissä (heh). Pikkuinen oli vielä käynnistetystä syntymästään hiukka pöllyssä ja imemistä piti treenata. Nykyisin imuttelu kyllä onnistuu varsin (liiankin??) hyvin....
Itse en muista syntymästä tai siis hetkistä juuri ennen, juuri jälkeen, oikein mitään. Mikä on tavallaan sääli koska sitä "korvaavaa kokemusta" ei sitten oikein tullut sikäli. Taitaa alleviivata sitä tämäkin (muistottomuus) että jokainen lapsi on omansa eikä paluuta ole -Erasmus kuoli, Bee, Aa ja Pii elävät, näin se nyt on ja tämän kanssa on elettävä, toivottava, että tämä status quo on se lopullinen (tai siis jos ei uusia eläväisiä siunaannu entisten jatkoksi), kukaan lapsistani ei enää kuole ennen minua.

Olen taas surrut Erasmusta kuin vaan ennen, jotenkin nämä surun aaltoilut ovat tulleet ikäänkuin isommiksi ja loivemmiksikin, kyllä, onneksi. Syyllisyyskin. Ajattelen sitä joka päivä. Käyn tapahtumat elokuun yhdeksänneltä vuonna kaksituhatta kymmenen läpi. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja mitä se (typerä) kätilö olisi voinut tehdä, ja miten Erasmus olisi ehkä voitu pelastaa.... Yleensä en ehdi ajatella kaikkea kun taas joku tarvitsee minua (ja nopeasti!). Luen lapsenmenetysblogeja, googlaan. Yhä edelleen. Tämä on minun suruni, minun tapani pitää yhteyttä menetettyyn, muilla voi olla ja saa olla omanlaisensa tavat. Vertaistuki on jo melko passiivista, en ole koskaan käynyt Kävyssä, Tuntematonta ja Pähkinää luen mutten enää juuri kirjoita. Fesessä luen juttuja Pähkinässä ja joskus laitan sydämiä tai onnittelen tms. Tapaan harvakseltaan joitakin kohtukuolemaäitejä mutta jotenkin jutut heidän kanssaan IRL eivät välttämättä myös ollenkaan sivua lastemme kuolemia. Saa nähdä, miten kauan tapailemme koska luulen ettemme kuitenkaan ole "oikeita ystäviä" vaan meitä yhdistää nimenomaan tuo surun (jonkinlainen) yhteinen läpikäyminen. Se kaveri, joka eniten auttoi (omasta kokemuksestaan) kun E kuoli, sai juuri uuden eläväisen pähkinäisen (jo kolmannen!) ja hänellä pitelee kiirettä koska lapsia on jo siis aika monta, eri-ikäisiä.. Mutta aikaahan jutusteluun toki on sitten vaikka kiikustuolissa, eipä sillä.

Halusin kirjoittaa tänne jotain tunteistani näinä "synttäripäivinä", jotain siitä kaipauksesta ja lohduttomuudesta, autiudesta sisällä ja syyllisyydestäkin, niin, siitä ikävästä kumppanista, mutta en saakaan oikein kiinni niistä kun ensin olen raportoinut kaikenlaista oheistilpehööriä noinkin pitkästi. Perusteellinen (joissain asioissa), se minä olen! Äh ja plääh.

Haluaisin kirjoittaa miten hämmentävältä tuntuu viettää Pähkinän yksivuotispäivää (tai no nyt 52-viikkoispäivää), kun kuitenkin suht tuoreessa muistissa on menetetyn lapsen yksivuotispäivä (ja kaksivuotispäiväkin siellä Tivolissa jossa olin välillä ku persiiseen ammuttu mut näin se vaan menee), sen kipeys, kauhu, suru, en selviä tästä-fiilikset kombinaationa lasten kiukuttelut ja sotkemiset (ne on kai jonkinlainen indikaattori, kun minusta tuntuu oikein avuttomalta henkisesti, alan etsiskellä jotain barbien palloa tms.... voi huhhuh vaan....), en vaan, niin, en vaan selviä tästä päivästä, jalat kun rautaa ja silmät kutiaa ja luomet painaa tonnin mutta pakko se vaan painaa ja olla kuin ei mitään, sörssiä sapuskaa pöytään ja tissua yhdelle potun päälle ja kuunnella jutut ja laulut ja läksyt ja vaihtaa vaipat ja ja..... Että millos on mun vuoro ja surun?

I don't know mutta tässä löysässä hirressä taas päivä eteenpäin. Ja paljon pahemminkin voisi olla. Monessa suhteessa minulla menee tavattoman hyvin. Olen siitä kiitollinen, mutta en jumalalle koska hän on aika epäreilu jätkä, jos häntä ensinkään on, mitä epäilen vahvasti.
Mutta Rakkaus, se on, se pysyy, ja se meistä jäljelle jää. Sitä on vaalittava, sille on elettävä.

Ugh. Ihan jenkkihenkistä parranpäristystä loppuun!