Vihan jälkeen

Huh. Viime sunnuntain tekstini oli aika synkkää. Totuuden nimissä, eipä se olo ole siitä kohentunut, eikä ehkä kohenekaan, toivottavasti kuitenkin vuosien saatossa helpottuu, mutta katkeruus+vihakoktail on ainakin nyt tauolla.

Olen pystynyt taas itkemään. Ihan vaan surusta.

Olen pystynyt taas tuntemaan kiitollisuutta Beestä ja Aasta, elävistä neideistäni, vaikka joka päivä kilahdankin heille erilaisista asioista.

Olen pystynyt ajattelemaan aikaa eteenpäin, jopa muutaman päivän (ens viikolla työreissua tiedossa..).

Olen pystynyt menemään soittamaan urkuja.

Jeh.

Ja silti, pohjaton suru iskee monta monituista kertaa päivässä. Kun kuljen hänen kuvansa ohi. Joku sana, tuoksu, ajatus, ihminen tuo hänet mieleeni. Lastenrattaat ja pieni vauva.

Onnelliset ilmeet.

On niin vaikea uskoa sitä edelleen, se ikäänkuin vasta iskee tajuntaan. Että pikkuinen poikani on iäksi poissa, etten saa häntä ikinä enää pitää sylissä, en pukea, en koskettaa.

Tänään on tasan kaksi kuukautta siitä, kun menit pois, lähdit silmiäsi avaamatta, pienimpäni.

Minkälainen olisi katseesi ollut, pieni? Entä äänesi? Olisiko ollut kovin erilaista kasvattaa poikaa tyttärien jälkeen?

Tätä en saa koskaan tietää.

On olemassa aika ennen ja aika jälkeen. Koko loppuelämäni on oleva aikaa jälkeen.

Eikä ole olemassa lohtua, ei suruun.

Mutta on olemassa aika, joka armahtaa, ja tieto siitä, että monet muutkin ovat tästä tai pahemmasta (=useamman lapsen kuolemasta) joutuneet selviytymään. Muunmuassa oma isoäitini, joka kuudesta lapsestaan hautasi kaksi.

Olen jopa pystynyt hiukan rukoilemaan. Helpottaa, että en enää ole niin aktiivisen vihainen Jumalalle. En tosin juurikaan ajattele hengellisiä asioita, ainakaan koko ajan tai mitenkään aktiivisesti.

Mutta rauha.

Ainahan se on parempi kuin sota.

Nyt on pakko pistää töpinäksi. Kohta tulee oppilas tunnille, ja tässä vaan istun pyjamassa ja kyynelehdin. Nyt ajan eläväiset lapseni ja heidän isänsä pihalle, että saan rauhassa keskittyä cembalon saloihin..

Katkeruus

Ei ole kiva tunne. Eikä tunteita saa järjellä taltutettua. Siis, täsmennän, tekonsa voi (yleensä) tunnetilankin vallitessa valita ja niistä on siis myös vastuussa. Mutta ei ole elämä kivaa, jos tunnemaailma on musta ja silti pitää vaan sinnitellä ja tehdä "hyviä" lue normaaleja kouluikäsen/pienemmän (elävien) lasten äidin tekoja. Siis suomeksi, perusarkea.

Se TÖKKII!!

Huomenna Erasmuksen kuolemasta tulee 8 viikkoa. Yllätän itseni erilaisilla kalenteripeleillä joka päivä .. "Et sitten se oli tuon ikäinen ja silloin ajattelin niin ja niin ja oli ihanaa..."

(aika kultaa muistot, toim.huom. en ole missään kolmessa raskaudessani nauttinut olostani. Erasmuksen odotuksen tekee niin kovin ainutlaatuiseksi se, että se oli se ainut aikamme pojan kanssa! Muuta ei sitten tullut, enkä voi oikein sitä vieläkään uskoa..!)

On paha olo. Ihan fyysisestikin.

Nuha on yritellyt päälle jo kuukauden. Vastustan sitä täysillä syömällä vitamiineja ja lusimalla sängyssä kun muut perheenjäsenet ovat töissä/koulussa/tarhassa.

Viikon päästä menen minäkin sorvin ääreen. Kivaa?? Öh? Vaihtelua, onpahan eri paikka missä olla surullinen...

Mutta se katkeruus, Ja nyt pääsemme jälleen kerran uskonnollis-osioon.

En syyttele itseäni, en Markoa, en oikeastaan edes sitä kätilöä, joka ei istukan irtoamista ja äkillistä hätätilannetta huomannut...

Minä syyttelen JUMALAA!

Heh, eipä se liene tällaisissa ainutlaatuista? Noh, ainutlaatuisuus onkin sivuseikka nykyisessä elämässäni. Ihan mieluusti olisin nykyajassa vähemmän ainutlaatuinen, lapsensa menettänyt äiti. (tai siis olisin olematta, öh...ajatus PÄTKII)

Jo ennen pojan kuolemaa ei suhteeni yläkertaan ollut sitä, mitä parhaina päivinä. Uskonnollisuuteen liittyy sellaista keskinkertasta jargonia ja tekopyhyyttä, pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan menemistä, itsetyytyväisyyttä, että en ole täysisydämisesti kovin uskonnollinen voinut olla ikinä.

Hah. Omakehua. Minäkö olisin siis tekopyhyydestä vapaa? Tuskin. Mutta sanotaanpa sitten vaikka, että sekulaarin humanistis-taiteellisen kasvatuksen saaneena uskonnollista kielenkäyttöä on joskus aika vaikea hallita. Tai siis, se ei kolahda.

Liturgia kolahtaa, on aina kolahtanut ja kovaa. Vanhamuotoisessa (katolisessa) messussa on sitä jotain. Totuus. Olen myös kokenut Marian aina tosi äidilliseksi -oman biologisen äitini kanssa kun vaikeuksia on ollut ihan vaikka muille jakaa -siis lähinnä (onneksi) aikuisvuosinani.

Poissa sekin. Kun hoipuin labroista puolikuolleena vuotoshokissa melkeen, en mitään muuta voinut kun rukoilla memorare -rukousta latinaksi. Se "soi päässäni". -Ja kuitenkin, poika kuoli! Eipä auttanut Maria, ei äidillinen esirukous... Sitä rukousta en olekaan sitten voinut enää rukoilla...

On ylipäänsä hankala rukoilla yhtään mitään. "Vihaan" Jumalaa -siis en silleen, että sitä erityisesti haluaisin, vaan tunteillani... miksimiksimiksi??

Olen aika itsekäs, tiedän. Eipä kai kukaan ole sen "oikeutetumpi" terveeseen ja elävään lapseen kuin joku toinen. Ja silti. Perheet Erasmuksen ikäisen vauvelin ja parin vanhemman sisaruksen kanssa saavat sappeni kiehumaan. Ja oikeestaan kaikki (ihanat) vauvelit... mrrrr...

Ikäänkuin se olisi HEIDÄN vikansa, niiden perheiden vika, joilla elävä vesseli on. Ja onhan minullakin. On tytöt. Joita nyt arvostelen ja pinnaa kiristää ja sitten tulee syyllisyys ja morkkis...ja ja.. Ja miksei kukaan meidän papistosta edes sen vertaa välitä että kysyisi mun kuulumisiani, ihan multa itseltäni, laittaisi edes viestiä? Kirkkomuusikon taitoni kyllä kelpaavat mutta hädässä ei sitten apuna uskalletakaan olla. Tekisi mieli lopettaa kirkossakäyminen kokonaan. Tyttöjen kasvatuksen takia en oikein haluaisi. Itse en lapsena turvaa saanut mistään uskonnollisista rituaaleista, vaikka sitä ehkä olisin halunnut. Mutta miten välittää eteenpäin jotain sellaista, mitä ei itsellä ole??

Juupa juu ja auta nyt oi Laupias Maaria tai Jeesus tai puu-ukkeli puutarhassa tai avaruuden pinnki yksisarvinen tai kuka-lie.

Ja, juu, tämäkin on myönnettävä. Olisi kuitenkin jossain määrin haikeaa luopua "katolisesta identiteetistä", mikä se sitten ikinä onkaan.

Ja täsmennettäköön vielä. Moraaliopetuksista en (ainakaan vielä..) koe tarvetta luopua.

Ehkä olen siinä(kin..?) onnekas. Minulla on hyvä mies ja säännöllinen kuukautiskierto...

hehheh. Ja sitäpaitsi nyt kaikki vauvelit otetaan kyllä tässä osoitteessa avosylin vastaan!