Aika ennen, aika jälkeen

Tuntuu kuin todella olisi kaksi eri aikaa, kaksi eri elämää. Toinen oli se huoleton, tai se, missä huolet olivat "ihmisen kokoisia", niin, synkkyyteen olen aina ollutkin taipuvainen...

Mutta toinen on tämä elämä, joka alkoi pojan kuolemasta.

Tunteet vaihtelevat, epäuskosta ("tapahtuiko tämä meille, todella??") epätoivoon (en selviä!) ja siitä hiljaiseen suruun, kaipaukseen ja -ei kivaa -katkeruuteen ("MIKSI?!").

Koktail, jossa ei positiivisuudelle juuri jää kuin sivustakatselijan paikka.

Lähimmäs tunnetta nimeltä "ilo" pääsen, kun touhustan eläväisteni kanssa. Luojan kiitos minulla semmoiset on!

Vauvan paikka perheessämme on kuitenkin auki. Jos siis jollakulla on ylimäärästä vauvaa, niin tänne saa vaikka haikarapostilla laittaa. Jumala? Anyone?

Koska tämän blogin piti (alunperin) käsitellä myös ainakin jonkinverran uskonnollisesti sävyttyneitä aiheita, sanottakoon, että nykyisin minulla on yksi kestorukous:

"Miksi??"

Ruusukkoakin olen jo yritellyt rukoilla. Tuntuu vaan niin ulkokohtaiselta. Ja saarnanlöpinöitä messussa en jaksaisi ollenkaan.

Liturgisesti mielipiteet eivät ole muuttuneet, sikäli kun nyt semmoisia turhuuksia viitsin edes miettiä. Kitarat kuuluu pop-konsertteihin tai leirinuotioille.

Paavin reissusta Enklantiin mulle ei myöskään ole sanottavaa. Joidenkin intsien nuorten (miesten) täpinöihin (ja joidenkin pappien..) on. Get a life.

Tuomitsemisen kulttuuri on ehdoton no-no.

Suru

Meitä on lyöty ja kovaa. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan. Me olemme sen joutuneet tekemään. Pikkuinen poikamme syntyi hiljaisena neljä viikkoa sitten.

Elämä matelee eteenpäin päivä eikun tunti kerrallaan. Onneksi pienen enkelipojan isotsiskot pitävät väkisinkin jonkinlaista arkea yllä ja aina yhtä uskollinen tante on valmiina apuun.

Monet ystävistä ja sukulaisista ovat ilmaisseet osanottonsa eri tavoin. Siitä heille kiitos.

Meidän surumme kuitenkin jatkuu intensiivisenä vielä hyvin pitkän aikaa, vaikka poika on jo haudattu. Kunpa ihmiset sen tajuaisivat. Meidän elämämme on kokenut äkkipysäyksen eikä se siitä oikene. Saman kokeneiden kohtaloista päätellen aika ja vain aika armahtaa. Kuollut lapsi pysyy ikuisena osana perhettä ja sukua, mutta sen pahimman ja vihaisimman surunkin eläminen voi viedä vuosia. Aika rankka projekti.

Juuri nyt on sama kertooko joku jostain tapahtumasta joka tulee vuoden tai päivän kuluttua. Jo tunti on aika pitkä aika.

Ja toisaalta, ei ole. Voisin maata sängyssä nousematta siitä koko päivänä.

Ja töitä on pakko ajatella. Rahaa ei ole löysäilyyn. Mun äitiyspäivärahat on jo lähtökohtaisesti niin pienet ja kahden asunnon loukussa olemme. Sitäpaitsi hautapaikka maksoi maltaita, vaikka jotkut ihanat muistivat sitäkin hiukan sponssata.

V*tuttaa, se on aika lähellä nykyisiä yleisimpiä fiiliksiä puhtaan surun sekä kivan koktailin vihaa ja katkeruutta kanssa.

Poikamme painoi syntyessään 2490g ja oli 48cm pitkä, vaikka viikkoja oli 33+3. Hän olisi nyt täällä jo kotona kasvamassa, jos ei istukan yhtäkkinen ja selkeästi varsin täydellinen irtoaminen olisi vienyt häneltä (ja melkein minultakin..) henkeä.

Elämä on epävarmista epävarminta ja näin se vaan on. Pahoja asioita tapahtuu sokeasti kenelle hyvänsä tai on tapahtumatta. Uskoni jumalaan on koetuksella jota ei paranna se, etten ole kirkkomme taholta kokenut saavani oikeastaan minkäänlaista henkilökohtaista tukea. Tuntuu että varsinkin papit mieluumin väistävät minua, lapsensa menettänyttä ja selkeästi vihaista naista.

Jos jotain kaitselmusta tämänhetkisessä elossa haluaa nähdä, niin sitten ne muut ja usein varsin pakanalliset ihmiset ympärillämme, jotka ovat osoittaneet välittävänsä.

Jumala tosiaan toimii sangen mysteerinomaisilla tavoilla. Tämän rinnalla liturginen nysväys kalpenee, punastuu ja poistuu kuvioista.