Mikäs se tässä komeilee?
Kävimme pääkallonpaikalla paremman puoliskon kanssa kolmisen viikkoa sitten. Siellä ne vanhat kulmat seisoivat paikoillaan, lämmintäkin oli. Matka oli onnistunut, niin hyvin kuin näissä olosuhteissa se voi.
Jokapäiväinen kaipaus siihen, mitä ei voi saada on pahin. Pientänsä kaipaa niin fyysisestikin. Ja uusi raskaus (joka ei ainakaan, tätä kirjoittaessa 16 viikkoa pojan kuolemasta, ole alkanut :´( )
voi muodostua pakkomielteeksi. Syli on tyhjä, eivätkä nuo kaksi menijää, joilla jo oikeutetusti on omat juttunsa ja vaatimuksensa ja isomman lapsen elämänsä, voi sitä syliä oikein täyttää.
Ja se epäreiluus. Että käy sitten läpi raskausajan kolotuksineen ja vaivoineen saadakseen syliinsä elottoman vauvan. Ja synnytyksenkin ilman että "ehtivät" (lue kaikki vaan sössii...) antaa kivunlievityksiä....
Mutta olutta ja menyttä.
Elämä on epäreilua. Niin se nyt vaan on. Paha ei saa palkaansa -eikä hyväkään.
Ja silti sitä hyvää pitää yrittää tehdä. Se on imperatiivi. Maailma ei pysy pystyssä, jos menetyksen kokeneet jäävät oman surunsa lammikkoon. Tai ainakaan ei heidän maailmansa, perheensä, lähiympäristönsä.
Minä en luovuta. On monia, jotka haluavat minun elävän ja jatkavan. Ennenkaikkea tytöt.
Ja muutkin, sukulaiset, ystävät.
Kuolemantapaus levittää aina turvattomuuden ja surun renkaansa kuin veteen heitetty kivi ympärilleen. Pienestä lapsesta ne renkaatkin ovat pienemmät -mutta siinä lähellä tuntuvat silti ihan hyökyaallolta. Muille, esim perheystäville ym. pienen lapsen kuolema ei (näytä) olevan kovin paha rasti -mutta se lamauttava suru, jonka vallassa minä elän, on sitä toki.
Suru on tehnyt minusta sosiaalisesti rajoittuneen. Ei ole niin väliä, käynkö jossain tai käykö joku meillä. Melkein parempi, ettei.
On ihmisiä, joita edelleen haluankin nähdä. Heitä vaan on aika vähän.
Nyt nukkumaan. Huomennakin on noustava, on lähetettävä lapsi kouluun... vietävä toinen tarhaan...Onneksi on tytöt, rasitukseksi on tytöt...
Ei mainintoja jumal(i/a)sta. Annetaan toistemme olla rauhassa... ehkä lepyn, jos vielä joskus raskaudun ja saisin kotia sen elävän vauvelinkin....
