Taas se on kesä (kääntynyt jo kohti syksyä....)

Pietarin ja Paavalin päivä. Mies halusi messuun ja sinne siis raahauduttiin koko kolonnalla. Kerrankin kirkko oli lähes tyhjä eli mahtui sisään ja istumaan oikeen penkkiin saakka! Tytöt nyt jo käyttäytyy, Pumpula noh, pysyi hiljaa ainakin melkein kunhan vaan hetkutti ja vetkutti ja väillä vilautti tissukan suuhun. Yhestä messusta taas selvitty. Hah. Miksi mä edes käyn kirkossa. Ärsyttää jeesustelu. Ärsyttää melkeen kaikki. Tytöt ja tuo pojan Pumpula on ne ihanat, poika kotiin saakka kahden menetyksen (kohtukuolema ja myöhäinen keskenmeno) jälkeen, tekisin noiden edestä aivan mitä vaan ja silmiä räpäyttämättä. Mutta joku nyt mättää. Uuvuttaa. Tiuskin noille. En tiedä enää mikä tai kuka olen. Hoidan pajatsoni kyllä sangen tunnollisesti. Ei kukaan mitään huomaisi. Valvon liian myöhään ja kummiskin kun joudun heräileen vauvan kanssa niin.... Aamut on yhtä tuskaa, onneksi usein vauveli antaa nukkua kuiteskin, on aamuyöstä mun vieressä ja saa tissiä heti ku änähtää. Silleen on jonkunsortin lepo taattu. Kokemuksesta tiedän että noin 5-vuotias siirtyy kyllä omaan petiin jo. Ja mulla ei ton pojan kanssa ole kun aikaa.
Niska tosin on hieman eri mieltä. Mies saa sitten hieroa, ja tekeekin sitä auliisti muutaman kerran viikossa.
Mutta tuosta nukkumisesta vielä. Ja juttelusta, juttukumppaneista. Oon miettinyt vihdoin jotain terapiaakin, on kaikkia ihme pelkoja ja semmoisia flashback-tyyppisiä takaumia. Ja olen ihan vietävän katkera edelleen. Ja ilkeäkin, ajattelen usein tosi rumasti muista ihmisistä enkä oikein jaksa heitä. En nyt ehkä ole ollut mikään lääppi-pehmo-tyyppi ennenkään mutta jotenkin mua itseäni nyt pännii että olen koko ajan niin negatiivinen. Noh, rahaa ei ole terapiaan, ei edes Kela-korvattuun. Korkeintaan neuvolapsykologia varmaan voisin saada tavata (?) halvalla/ilmaiseksi -joka kerta tuo vaihtuva terkka on mulle sitä tuputtanut kun Suloa ollaan neuvolassa käytetty - mutta se on aika arpapeliä minkälainen tyyppi siellä on vastassa.... Vaikka onhan se niinkin että kaikkea voi kokeilla (kerran)....
Olen edelleen jotenkin jumissa sen Erasmus-jutun kanssa. Poden syyllisyyttä, noh, ehkä poden sitä(kin) lopun ikääni. Poden myös vihaa sitä uivelo-kätilöä kohtaan joka ei edes käyrää ajanut kun tulin kättärille ja valitin mahakipua. Pitäisi saada soitettua potilasasiamiehelle mutta pelkään että romahdan ja mun on huolehdittava kuitenkin tytöistä (jotka on nyt koulusta kesälomalla..... koko ajan nurkissa.... tai sitten me yhdessä jossain liikenteessä...) ja Sulo-hylkeestä... Imetän poikaa, se ei muuta vielä syökään (nyt kohta 4,5kk ikää) ja kun/jos järkytyn, ei maitoa tahdo herua ja poika suuttuu ja itkee ja mä huolestun ja kierre on valmis. Yleensä meillä menee siis tosikin hyvin, kunhan vaan en "salli" itseni ajatella päiväsaikaan mitään synkkää. Illalla sit selailen lapsikuolema-ketjuja ja blogeja yhä uudelleen ja uudelleen niitä samoja ja ryven ja ryven ja pohdin miten epäoikeudenmukainen maailma onkaan jne........ Eipä taida mun oloa helpottaa! Ja samaan aikaan en "anna" itseni olla iloinen, "pettäisin" Erasmuksen jotenkin, koen että hän (jos hän enää missään ulottuvuudessa olisi) on "vihainen" kun ei saanut elää..... Eikä toivo meille hyvää tms. Japanilainen termi "mizuko" eli "vesilapset" (ennen syntymäänsä kuolleet) on aika hyvä. Jos kiinnostaa sen voi vaikka googlata.

Ammatillisestikin olen aivan raakki. Ei keikkoja. Keväällä tein hylkeen kanssakin pari, tokikin avustusjoukkojen saattamana. Hyvin menivät. Nyt koko kesä ilman konsertteja :(. Ei mua tarvita.... Enkä nyt jaksa oikein edes yrittää..... Mitähän tulevaisuudessa? Pitäis varmaan vaihtaa alaa mutta  ei oikein houkuta mikään koulunpenkkikään. Saa nyt nähdä. Ja Sulon vauva-ajasta haluan kyllä nauttia että siinä mielessä, saa olla nyt näin. Rahaa sais olla enempi, vaikka kai me jotenkin aina pärjätään. Toivottavasti.

Jotenkin se mummikin selvisi kahden lapsensa kuolemasta. Tai selvisi ja selvisi. Ei se niistä paljoa jutellut, jotain kumminkin. Ottaen huomioon että Suvi hukkui ja vielä oman mökin rantaan, mökin, joka vieläkin on suvulla, niin nyt olisin kyllä halunnut tuosta syyllisyys-teemasta pari sessiota jutella. Mummi, lepää rauhassa! <3 ja ehkä sä pidät nyt kaikista suvun pikkulapsista "siellä jossakin" huolen....
Bärkkele  jos ennen selvittiin niin miksei nytkin, ja ilman kaikenmaailman terapioita! Säännöllinen elämä ja kiitollisuus siitä mitä on, pätkittäinen tai edes hetkittäinen anteeksianto itselle ja muille (?) niin sillä pääsee jo taas kappaleen matkaa etiäppäin tässä elon tiellä. Ja kandee tosiaan muistaa että jos vaikka kuolee siinä 8-kymppisenä tai jopa aiemmin (ku tarpeeksi stressaa sydäntään....) niin vielä ku 50 vuotta sinnittelee niin se on sitten siinä. Eiköhän niihin vuosiin joitain ilonhippusiakin aina sekaannu.