Hyvää Perisynnittömän Marian päivää!
Ajattelin näin suuren juhlan kunniaksi kirjoitella sinulle, rakas(?) taivaallinen esirukoilijamme, äitimme, Kristuksen äiti, Maria. En tosiaan tiedä, tällä hetkellä, onko siellä (bitti)avaruudessa ketään joka kuulee/lukee, mutta ehkäpä kirjoittaminen toimii terapianani taasen. Ja ehkä, jos niin kovin epätodennäköiseltä tuntuva aika kuluu ja armahtaa, löytyy täältä dokumenttia, miten syvällä sitä onkaan pojan kuoleman jälkeen rämmitty.
Oliko Sinulla hyvät synttärit? Tai, eihän me nyt ihan vielä synttäreitäsi juhlistettu vaan sikiämisesi päivää. Aika monet parit osaavat sanoa, koska heidän lapsensa sai alkunsa -ainakin minä osaisin! Mutta sinun tapauksessasi, Maria, äitimme, sen oikein Kirkko isolla K:lla (huom sarkasmi...) julistaa ja juhlistaa.
Seuraa vuodesta vuoteen parranpäristyksiä ja hurskaita pohdintoja, miten Sinä olit niin täydellisen puhdas ja hyvä ja valitsit Jumalan erityisestä armosta aina oikein, halusit aina valita sen hyvän ja kauniin, ja kas, se onnistui!
(sarkasmi jatkuu, toim. huom)
Hallelujah ja sitten kaikki tädit ja muutama nuori vihainen mies ja muutama vanhempi mies ja muutama kuuhullu näyttävät kaikki oikein hurskailta/ikävystyneiltä (ja nuorimmat kaivavat nenää pitkästyneinä..)
Näin se etenee, vuodesta toiseen, se vietto.
Ympäri maailman pienet ja vähän isommatkin lapsesi kärsivät mitä erilaisemmista syistä. Se on aina tuntunut minusta pahalta mutta nyt, tänä vuonna Sinun sikiämisesi päivänä, kun Poikasi kirkko juhlii iloa, se tuntuu minusta henkilökohtaisista syistä (juu, olen itsekäs, toisin kuin Sinä mutta tämä tieto ei varmaankaan yllätä..?) ihan erityisen pahalta. Teodikean ongelmasta tulee todellinen, se saa lihaa ja verta, ja muuttuu Jobin ongelmaksi, kun jotain tällaista tapahtuu, vanhempi joutuu oman lapsensa hautaamaan.
Synttäreinä annetaan aina lahjoja, eikös? (ainakin tyttäreni väittävät niin...)
Tämän vuoden lahjasi minulle oli surkea, anteeksi vaan ( mutta sanotaanhan sitä äideille pahempaakin... toim. huom tämä teksti on esikatseltu). Yksi kuollut kahden ja puolen kilon poikavauva. Asian olisi muuttanut kyllä se, jos se vauva olisi edes elänyt..
Joten Maria, Äitini, minusta sinä olet minulle lahjan velkaa! Mieluusti ottaisin samanlaisen "paketin" mutta tokikin elävänä, ja mahdollisimman pian. Painoa saa olla toki enemmänkin paketissa ja sukupuolella eikä oikeastaan edes terveydellä ole niin ehdotonta väliä. Kunhan eläisi. Ymmärtänet? Muillekin maailman kärsiville voisit sieltä Poikasi taivaasta sirotella hiukan jotain... mites ne kuninkaalliset yleensä... seteleitä? Anteeksiannettuja velkakirjapapereita (niille jotka tarvitsevat..)? Asiakirjoja, esim passeja tai henkkareita?
Kun jos kerran olet Taivaan Kuningatar, ja Poikasi sinua kuulee, niinkun laulussa sanotaan, niin eihän tuon nyt pitäisi olla temppu eikä mikään....
Tosiaan, onnea vaan ja taas kovasti Sinun vanhemmillesi, ennenkaikkea, koska Sinä, äitimme, olet ilmeisesti vasta aloittanut matkasi äitisi Annan munatorvessa kohti kohtua, jonne siis keskimäärin viikon kuluttua saavut kiinnittyäksesi onnistuneesti (tämänhän me jo tiedämme, tässä tapauksessa keskenmenon riski on 0% koskapa tuleva elämäntiesikin on viimestä pilkkua myöten suunniteltu siellä Taivaan hovissa..).
Ja vielä pieni post scriptum; onko vihjeitä, miten tästä katkeruudesta pääsee eteenpäin?? Muutenhan arkipäivä sujuu jo yleensä ok, tyttöni tuovat iloa ja vaivaakin, sopivasti, ja keikkojakin on tullut soiteltua... Mutta kirkkoon meno on aina kilpistyä siihen, että häijyys/katkeruus/sarkasmi iskee ja potenssiin tuhat. Paraneekohan siitä vai olisiko jo lakattava käymästä messussa? Tyttöjen takia ei haluaisi...
En edes tajua, miksi/kelle olen niin katkera, eli miksi siis tuttavat kirkossa saavat tuntea tai siis olla tuntematta (en juuri ketään vilkuile, kun kirkkoon "joudun") sen. Any ideas, any help out there? Asia häiritsee minua itseänikin. Onneksi katkeruudenpuuska yleensä paranee, kun olen kilometrin säteellä kirkosta... Huhhuh.
