Vuosi jo vaihtui, tunnelmat ei.... tai siis, iloa tuovat kyllä tyttöset omine hullunhauskoine ja ärsyttävine piirteineen ja koohotuksineen. Mutta muuten, olen edelleen sosiaalinen raunio.
Näen vain sukua ja perhettä, lähinnä. Noh, aikana ennen Erasmusta, mahdoinko nyt mikään kyläluuta olla silloinkaan, mutta vähäsen kieltämättä rajoittaa etten erityisesti toivo näkeväni a) raskaanaolevia b) vauvoja c) samaan aikaan vauvansa saaneita (tai erityisesti heidän jälkikasvuaan) kun Erasmus kuoli/syntyi/oli LA.
Katkera? Kateellinen?
En tunnusta, paitsi ehkä tuon katkeruuden elämälle. Sekin on jo lientymään päin. Shit happens, joskus osuu kohdalle. Vrt.Japani nyt... eikai kukaan halua olla siinä jengissä jonka muksu kuolee tai talo menee tsunamissa tai molemmat... ja silti, jotkut valitettavasti niihinkin porukoihin kuuluvat.
Elämä heitti meidän perhettä tällä "ässällä", ja sen kanssa eletään kun ei muuta voida. Ja hyvinhän mulla on. Mies on ookoo, ja on elävät tyttöset arjessa mukana, vieläpä terveet. Taloudellinen katastrofikaan ei ole ihan kotiovilla vaikka keikkarintamalla nyt ikävän hiljaista onkin ollut....
Mutta siis, toivon kaikille lähellä ja kaukana kaikkea parhainta, en toivo, että kukaan edes k*sipää joutuu omaa lastaan hautaamaan koskaan. En vaan kestä sitä oman menetyksen surua, kun näkee pikkuvauvoja (tai, Erasmushan olisi jo reilut seitsemän kuukautta vanha...:´( ).
Ei se toisen onni vaan se oma onnettomuus.
Ehkäpä se aika tässäkin auttaa. Ne, jotka eivät ymmärrä hiljaisuuttani sosiaalisissa ympyröissä, eivät varmaankaan erityisesti kaipaa minua kaverikseenkaan. Enkä minä heitä. Yksin ja perheen kanssa on oikeastaan aika mukavaa.
Ja katit, onpa noita ihania ystäviäkin ympärillä, toiset tosin kauempana vaikka virtuaalisesti lähellä. Ja monilla omatkin perhekuviot ja lasten harrastukset ym hoideltavina.
Onnistuisikohan laittaa kuva piristeeksi, toivottavasti jo kohta menneen talven lumista...
