Barrabam!

Kohta se on pääsiäinen. Passiota pukkaa, ja on yksi oma konserttikin, kivaa!

Haluaisin kirjoittaa ristiriitaisesta suhtautumisestani uskontoon ja uskonnollisuuteen(i), vihdoin.
Vettä on kuitenkin virrannut jo Erasmuksen kuolemasta. Mielessähän se menetetty poika on joka päivä mutta niin paljon siellä mielessä jo muutakin pyörii että välillä ehdin havahtua omaan ihmeelliseen suhtautumiseeni uskontoon/uskonnollisuuteen. Tämä on "aihe" siksi että tosiaankin aikaisemmin olin aktiivisen uskonnollinen, en sillä tavalla kun Suomessa nyt "perinteisesti kristillisen" ihmisen yleensä ajatellaan olevan (tyyliin KD-poliitikot ja herätysliike-ihmiset) vaan siten että 19-vuotiaana tein ratkaisun liittyä katoliseen kirkkoon (tulen uskonnottomasta kodista mutta tämä halu, irrationaalinen, oli minulla ihan pienestä) ja johdonmukaisesti tätä uskoani harjoitin viikoittain käymällä messussa (vähintään), noin kuukauden välein ripillä ja muutenkin rukoilemalla ruusukkoa ja muita (katolisia) hartausmuotoja. Puolisonkin löysin kirkkoni piiristä ja nuorena menin naimisiin (olen yhä toim. huom). Sain ekan lapsen alle vuoden päästä häistä, tein opintoja ja elin lapsiperheen arkea samaan aikaan (rankkaa..). sain toisen lapsen, 27-vuotiaana minulla oli kaksi ihanaa tytärtä ja kaksi tutkintoa korkeakoulusta (nojoo, siis sain vain yhden maisterinpaperin mutta siinä on A-tutkinnot kahdesta soittimesta). Elämä oli, noh, sanotaan että vapaa-ajan ongelmia ei ollut. Silti tunnontarkasti kävimme messussa, olipa se miten hankalaa hyvänsä.

Muutos tapahtui kun kesällä 2010 ihan hyvin sujuneen raskauden viikolla 34 poikamme Erasmus kuoli istukan irtoamiseen äkillisesti. Sairaalareissusta kotiin selvittyäni ja jotenkin fyysisesti jaloillani, olin ensin täynnä surua ja niin, mitä nyt ihminen sellaisessa tilanteessa on. Aika pian selviytymistrategiakseni tuli kuitenkin viha. Ei nyt sillä tavalla kuin jollain massamurhaajilla tai kouluammuskelijoilla. Olihan minulla kuitenkin paljon myös jäljellä (mies ja kaksi elävää lasta). Mutta sillä tavalla että entiset katsomukset asetin kyseenalaisiksi big time. Vihan ja ärsytyksen avulla kykenin töihin (ja kotitöihin) jo melko pian menetyksen jälkeen -parissa kuukaudessa. En vain halunnut nähdä enkä tavata ketään, tai siis hyvin harvoja. Haudoin haavojani sohvannurkassa kotona iltaisin. Omaksuin elävien lastemme uskonnolliseen kasvatukseen linjan "välitä katolinen kulttuuriperintö parhaasi mukaan vaikka itse et uskoisi edes joulupukkiin". Se linja on (kai) edelleen voimassa. Äh. Ja sen huomaa. Itse en ole ollut kirkossa viikkoihin (muka?) töiden takia. En mene huomennakaan, palmusunnuntaina, koska säästelen (hah) voimia kun illalla on konsertti. Ja saan olla lasten kanssa enemmän kun koko ilta/päivä menee töissä.

Joskus tunnen haikeutta. En vain enää oikein tiedä, miten ja miksi uskoisin, ja mihin. Jumala-jutut taitavat olla yhtä legendaa. .. Ja silti. Identiteettini on katolinen. Rukoilemme (lähes) joka ilta ruusukkoa koko perhe. Siunaamme ruuan (jos muistamme). Pyrimme välittämään (edes sitä) katolista perinnettä lapsillemme.
Ja taas. Messussa en mene kommuuniolle. Välillä se sattuu. Se oli minulle niin tärkeää. Joskus ei tunnu miltään. Usein vaan väsyttää ja ärsyttää. Ärsyttää se etteivät nuo arvoisat (typerät) papit ottaneet minuun mitään suoraa kontaktia kun poikamme kuoli. Idiootit sosiaaliset möllit. ... Ja niin, onko se sitten Jumalan vika? Onko pojan kuolema? Mikä on, jos on..? Entä apu, ja lohtu...? Mikä lohtu? Mikä taivas? Minusta ei vain tunnu siltä että Erasmus eläisi muualla kuin mielessä(ni). En saa mitään kontaktia kun ajattelen kuolleita sukulaisiani, muitakaan. Kun kuolee, muistot jäävät elämään niiden mieliin, jotka vielä täällä taivaltavat.
...Ja silti. Joskus. On kuin joku heilauttaisi verhon lievettä ja sen huikaisevan hetken ajan ymmärtäisin. Sen hetken, kun katson pyhitettyä eukaristiaa messussa. Ja tahtomattani olen onnellinen (edes pienen hetken).
Niin ristiriitaista.

Näitä päiviä kun elellään..

On helmikuu, meidän perheessämme se merkitsee juhlia! ensin on hra Pii, aivan kohta, jo sunnuntaina palaa hänen kakussaan yksi kynttilä! Hampaita kuus, kävelytaito, noh, olisi mukava sanoa että uus mutta totuus on että nuori hra ei ole vielä sitä kuuluisaa ensi askeltaan ottanut, ainakaan ihan virallisesti ;) jonkun kerran on saattanut äitin syliin kapsahtaa yhden jalan käynnin kautta (seisoo kyllä ilman tukea jo kauankin ja on kävellyt "puita pitkin" jo kolmisen kuukautta). Pii on sydäntenmurskaaja hurmuri, jonka oma (rautainen) tahto on juuri löytymässä -syöttötuoli on sou last season, miksi istua, kun voi vaikkapa kiivetä pöydällekin kätevästi.... siitä äiti/isi tosin passittaa lattialle leivättömälle byääh, BYÄÄH, ettekö te kuule kuinka huuuuudan.... jne. Mutta nyt se rintamalinja täytyy pitää, herraa ei voi pöydällä syöttää tai lähimmät pari vuotta menevät pikkuraggarin tahtiin ja aamen! Eikä edes tee tiukkaakaan pitää se linja! Olen suorastaan hämmästynyt miten "normaalisti" kasvatan Pumpsua, ottaen huomioon että hän on Pähkinävauva.

8 päivää näistä kalaaseista juhlii neiti Aa. Hän on pian kahdeksan vuotta vanha! Tokaluokkalainen, hyvä koulussa, selloa soittaa, korista pelaa. Paljon kavereita, paljon myös temperamenttia mutta se alkaa (onneksi) olla jo hallussa, liiemmät kiukkukohtaukset kuuluvat menneisyyteen. Aapandeeros on ihana isosisko Pumpsulle kuten Beekin.
Joka puolestaan juhlii vappuna, noh, sitä kakkua ei vielä tarvitse miettiä onneksi....

Seuraava keikkaputkikin häämöttää siellä pääsiäisen tiimoilla. Nyt on harjoittelun aika. (milloin, kysyn vaan...)

Nämä helmikuun päivät olen tietty myös "elänyt" viime vuoden helmikuuta, niin, 52 viikkoa sitten Pähkinämme oli juuri syntynyt, olimme siis jo osastolla, Sukuakin oli jo käynyt kuin romanileirissä (heh). Pikkuinen oli vielä käynnistetystä syntymästään hiukka pöllyssä ja imemistä piti treenata. Nykyisin imuttelu kyllä onnistuu varsin (liiankin??) hyvin....
Itse en muista syntymästä tai siis hetkistä juuri ennen, juuri jälkeen, oikein mitään. Mikä on tavallaan sääli koska sitä "korvaavaa kokemusta" ei sitten oikein tullut sikäli. Taitaa alleviivata sitä tämäkin (muistottomuus) että jokainen lapsi on omansa eikä paluuta ole -Erasmus kuoli, Bee, Aa ja Pii elävät, näin se nyt on ja tämän kanssa on elettävä, toivottava, että tämä status quo on se lopullinen (tai siis jos ei uusia eläväisiä siunaannu entisten jatkoksi), kukaan lapsistani ei enää kuole ennen minua.

Olen taas surrut Erasmusta kuin vaan ennen, jotenkin nämä surun aaltoilut ovat tulleet ikäänkuin isommiksi ja loivemmiksikin, kyllä, onneksi. Syyllisyyskin. Ajattelen sitä joka päivä. Käyn tapahtumat elokuun yhdeksänneltä vuonna kaksituhatta kymmenen läpi. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja mitä se (typerä) kätilö olisi voinut tehdä, ja miten Erasmus olisi ehkä voitu pelastaa.... Yleensä en ehdi ajatella kaikkea kun taas joku tarvitsee minua (ja nopeasti!). Luen lapsenmenetysblogeja, googlaan. Yhä edelleen. Tämä on minun suruni, minun tapani pitää yhteyttä menetettyyn, muilla voi olla ja saa olla omanlaisensa tavat. Vertaistuki on jo melko passiivista, en ole koskaan käynyt Kävyssä, Tuntematonta ja Pähkinää luen mutten enää juuri kirjoita. Fesessä luen juttuja Pähkinässä ja joskus laitan sydämiä tai onnittelen tms. Tapaan harvakseltaan joitakin kohtukuolemaäitejä mutta jotenkin jutut heidän kanssaan IRL eivät välttämättä myös ollenkaan sivua lastemme kuolemia. Saa nähdä, miten kauan tapailemme koska luulen ettemme kuitenkaan ole "oikeita ystäviä" vaan meitä yhdistää nimenomaan tuo surun (jonkinlainen) yhteinen läpikäyminen. Se kaveri, joka eniten auttoi (omasta kokemuksestaan) kun E kuoli, sai juuri uuden eläväisen pähkinäisen (jo kolmannen!) ja hänellä pitelee kiirettä koska lapsia on jo siis aika monta, eri-ikäisiä.. Mutta aikaahan jutusteluun toki on sitten vaikka kiikustuolissa, eipä sillä.

Halusin kirjoittaa tänne jotain tunteistani näinä "synttäripäivinä", jotain siitä kaipauksesta ja lohduttomuudesta, autiudesta sisällä ja syyllisyydestäkin, niin, siitä ikävästä kumppanista, mutta en saakaan oikein kiinni niistä kun ensin olen raportoinut kaikenlaista oheistilpehööriä noinkin pitkästi. Perusteellinen (joissain asioissa), se minä olen! Äh ja plääh.

Haluaisin kirjoittaa miten hämmentävältä tuntuu viettää Pähkinän yksivuotispäivää (tai no nyt 52-viikkoispäivää), kun kuitenkin suht tuoreessa muistissa on menetetyn lapsen yksivuotispäivä (ja kaksivuotispäiväkin siellä Tivolissa jossa olin välillä ku persiiseen ammuttu mut näin se vaan menee), sen kipeys, kauhu, suru, en selviä tästä-fiilikset kombinaationa lasten kiukuttelut ja sotkemiset (ne on kai jonkinlainen indikaattori, kun minusta tuntuu oikein avuttomalta henkisesti, alan etsiskellä jotain barbien palloa tms.... voi huhhuh vaan....), en vaan, niin, en vaan selviä tästä päivästä, jalat kun rautaa ja silmät kutiaa ja luomet painaa tonnin mutta pakko se vaan painaa ja olla kuin ei mitään, sörssiä sapuskaa pöytään ja tissua yhdelle potun päälle ja kuunnella jutut ja laulut ja läksyt ja vaihtaa vaipat ja ja..... Että millos on mun vuoro ja surun?

I don't know mutta tässä löysässä hirressä taas päivä eteenpäin. Ja paljon pahemminkin voisi olla. Monessa suhteessa minulla menee tavattoman hyvin. Olen siitä kiitollinen, mutta en jumalalle koska hän on aika epäreilu jätkä, jos häntä ensinkään on, mitä epäilen vahvasti.
Mutta Rakkaus, se on, se pysyy, ja se meistä jäljelle jää. Sitä on vaalittava, sille on elettävä.

Ugh. Ihan jenkkihenkistä parranpäristystä loppuun!

Muistamisesta

Päätin taas hyödyntää tätä virtuaalipäiväkirjaa. Tämä lienee sangen "yksityinen", liekö tätä kukaan muu lukee kuin minä mutta itselleni tätä toki kirjoitankin :).
Tänään oli yhden kaverin vauvan kaste, mieheni oli kummisedäksi pyydetty. Olimme sitten siellä kaikki paitsi neiti Bee joka oli kaverin mökillä. Ihan oli kivaa ja hauskaakin tavata joitain vanhoja tuttuja joita en ollut osaa nähnyt sitten Erasmuksen kuoleman. Vihareaktiot ja kaikkinainen ihmistenpakoilu ovat kyllä onneksi hieman lientyneetkin tässä kesän aikana pikkuhiljaa -osansa mukavalla Tanskan-reissulla joka Erasmuksen synttäreiden aikoihin eli reilu viikko sitten tehtiin. Palasin sieltä kännykkää ja  rahapussia köyhempänä (aijai rosmo!) mutta kokemuksia mukavista ihmisistä ja yhdestä vanhasta ihanasta ystävästä rikkaampana. Huomasin taas että muita voi julkisilla paikoilla kohdella myös joustavasti ja hymyillä edes hieman -ei sillä, ettenkö itse niin yrittäisi tehdä Suomessakin, mutta täällä se ei aina ole kovin yleistä -tehkäämme siitä yleistä, yksi ihminen, yksi hymy kerrallaan! Sain uutta jaksua "olla hyvä" arkisesti :)

Mutta takaisin tähän tilaisuuteen tänään. Illalla olin jotenkin maassa vaikka päivä oli aivan mukava. Sitten Pumpsua imettäessä sen tajusin, mua mättää kun kukaan ei enää mainitse Erasmusta mitenkään! Heille poika todella on kuollut, kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan! Se surettaa mua aivan sanomattomasti vaikka tokikin sen tajuan, tavallaan. He (siis tuttavat, ja kyllä ihan sukulaisetkin, ystävätkin.... ) eivät Erasmusta tunteneet joten heille hän ei oikeastaan merkitse mitään. Koska minä olen saanut jo uuden vauvan, ajattelevat useimmat että olen "päässyt yli" tai "unohtanut". Piece of News; äiti ei koskaan unohda lastaan. Ja toinen: lapset eivät korvaa toisiaan vaan jokainen on oma itsensä. Kuten vanhemmatkin ihmiset. Erasmus ja Pius, esimerkiksi, ovat kaksi tosi erilaista. Ulkoisesti ja myös käytös masuaikana oli erilainen. Erasmus olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollut neiti Aan kaltainen ruutitynnyri... Pumpsu sen sijaan on rauhallinen hylje....

En odota että Erasmusta puitaisiin tuntikausia, että kyseltäisiin, ihmeteltäisiin.... Ei. Ehkä odottaisin vain, että hänet, elokuun aikainen lapsukainen, jossakin sivulauseessa mainittaisiin, kuin ohimennen, haikeasti, tai kysäistäisiin nopeasti minun/meidän jaksuja ja kuulumisia aiheen tiimoilta. Että ei oltaisi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sillä se särkee äidin sydämen. Että yhtä lapsista ei huomioida.

Erasmus, sinä elät niin kauan kuin minäkin! En unohda koskaan! Äitin rakas, jota en saanut pitää..

Blogeista ja muista kummallisuuksista

Sitten edellisen olen kenties vähän tasaantunut, iloakin saanut lisää. Liekö osansa miehen kesälomalla (vihdoin!) vai millä -ilmat eivät tänä kesänä tunnu hellivän!
Pumpsu on siis viisi kuukautta ja viikon päälle vanha! Hän on ihana edelleen, TM eli siis tissimies...
Tyttöjen ja meidän kaikkien lellivauveli.
Ja tästä sitä vauva-liirumlaarumia ja vaaleansinistä hötönlöttöä voisi jatkaa sen koko blogipostauksen ajan -eli jäin kiinni, minäkin!
Pääsen siis aiheeseen, josta tällä kertaa vaahtoan (itselleni). Jos erehtyy lueskelemaan esim Lilyn blogeja (en tiedä ollenkaan mikä tuo Lily edes on mutta mun fb:n etusivulle on tullut jotain mainoksia ja olen sitten klikannut ja lueskellut) niin voi ihmetys, millaisessa maailmassa lähes ikäiseni (siis noin kolmikymppiset) kaupunkilaiset "nuoret" vanhemmiksi juuri tullet tai tulevat ihmiset elävätkään! En tunnista itseäni sellaisesta egotrippailusta, en sitten vähääkään! Siis ei sillä ettenkö minäkin varmasti olisi itsekäs. Olen. Lisätietoja puolisolta ja lapsilta. Eikä edes sillä ettenkö olisi mukavuudenhaluinen. Olen sitäkin. Kysymys on tokikin ja varmastikin näistä kyseisistä ominaisuuksista -joskin niiden pitoisuudet elämänhellimien wannabe-special- kaupunkivihreiden keskuudessa ovat jotain muuta kuin kaltaiseni... niin, öö, miten määrittelisin itseni...?
Itse asiassa siskonikin lukeutunee juurikin tuohon joukkoon (eikä siis ihme ettei meillä ole juurikaan mitään yhteistä, hän on raskaana ja siis tuossa vauvalandiassa....)... Onhan heitä, siis, lähipiirissäkin, niin ainakin tavallaan. Mutta pakko myöntää etten osaa oikein keskustella tai olla sellaisten ihmisten kanssa. Tai siis, arkisesti, osaan olla ja jutella kaikenlaisten ihmisten kanssa, ihan hyvin. (Tämä on mun blogi ja saan kirjoitella tänne ihan mitä huvittaa, en tokikaan ehdoin tahdoin loukkaavaa tai vihapuheita... Mut mitä pikku itsekehuista...heh) Mutta se maailma, se on niiiin eri!
Miten sen määrittelisin... En ajattele arkeani materian kautta, en ainakaan kritiikittömästi -en usko, että vauva tai edes perhe tarvitsee autoa jos asutaan Helsingissä, noh, kesällä se olisi kiva niin pääsisi sukulaisiin, mutta noin yleensä. Vauva ei tarvitse uusia kamoja ja vaatteita. Ne voivat olla kivoja, mutta pääasiassa ne ovat vaan krääsää jota tulee ovista ja ikkunoista. Ne eivät tuo yhtään mitään lisäarvoa. Joitain juttuja pitää olla, kuten sänky ja syöttötuoli ja turvaistuin, vaikkei sitä autoa olisikaan, niin ja vaunut. Ja näihin kaikkiin piisaa myös jokin ah-niin epäseksikäs juttu kuin vuodelta 90 tai 2001 oleva hyväkuntoinen _____ (täytä viivalle asia). Mutta aina toki kivampaa ostaa uutta.... ja sitten olla niin ekoilija kun käyttää katsos kestoja.... (pesutorni tarvitaan kun eihän niitä muuten voi pestä kerrostaloasunnossa, siis kuivata ainakaan! Not. Meillä kuivuu keittiössä ja vessassa viiden ihmisen pyykit ihan ok. Kestojakin on joukossa...;) )
En ajattele itseäni ystävien tai siis omasta näkökulmasta "ystävien" kautta. Minulle ei ole tärkeää määrä vaan laatu. I mean really. No onhan niitä kavereita naamakirja täynnä mutta ihan oikeasti en jaksa seurustella arjessa kovinkaan monien ihmisten kanssa, tapailla heitä säännöllisin väliajoin ja järjestellä järjestelemisen ilosta jotain hetkiä, jotka kuitenkaan eivät kenties kenellekään osapuolelle hirveästi merkkaa. Mutta kukin tavallaan. Meillä käy paljonkin ihmisiä mutta he ovat yleensä sukua (rakas serkkuni, isovanhempia...) tai sitten ystäviä/lasten kavereita vanhempineen ja tulevat ex-tempore, konstailemattomasti, ruokaa loihditaan pöytään ja jaetaan hyviä hetkiä viinin ja tarinoiden äärellä... En kestä pönötystä enkä halua "keeping up with the Joneses" -kulttuuria. Ei mua haittaakaan, mitä muut tekevät, mitäs se mulle kuuluu. Kunhan päivittelen hehe.
Niin ja lasten kasvatus. Tuntuu olevan kovasti muodissa ajatella omien kultiensa olevan jotain totaaliainutlaatuisia pupsukoita, joita ei saa rajoittaa ja jotka ovat ah-niin erikoisen erilaisen luovia. Minä en ajattele niin. Omat lapseni ovat minulle rakkainta maailmassa mutta ymmärrän paremmin kuin hyvin etteivät he ole sitä esim. opettajilleen tai olleet sitä nuorempina tarhantädeilleen yms. Tämä heijastuu käytöstapoihin. Olen ollut huomaavinani, että lasten tapakasvatus on muuttunut sitten 80-luvun, jolloin itse olin pieni -50- tai 60-luvusta nyt puhumattakaan! Omassa lapsuudessani lapsilta kyllä vaadittiin enemmän toisten huomioon ottamista. Sitä vaadittiin tai sitä esiintyi kyllä enemmän myös aikuisilla. Oli ihan tavallista ainakin rivitaloalueella jossa vartuin, että toisten lapsiakin komennettiin jos tarvetta ilmeni. Nyt sellainen ei taida olla ihan sopivaa. Nyt kyllä toisaalta ei aikuisiltakaan edes sellaista perushuomaavaisuutta huomaa, ihmiset tuntuvat kävelevänkin pahki toisiaan kaduilla -surkuhupaisaa -kun ei kumpikaan edes sen vertaa voi omastaan joustaa....

Maalaisjärki. Sekö se on, ja kateissa? Tuolla blogimaailmassa tuoreet kohta-äidit tuntuvat pelkäävän synnytystäkin ihan kaaaamalasti. Pyh ja pah sanon minä, neljän synnytyksen ja yhden mini-sellaisen kokemuksella. En tosin pelännyt tai edes hirveästi ajatellut koko toimitusta edes silloin 22-vuotiaana saadessani ensimmäiseni.
Nyt tällä inhorealismin ja ties minkä katkeruuden kokemuksella sanoisin vain, että synnytys on hyvä kun lapsi tulee hengissä ja kannattaa muistaa että siitä se vanhemmuus vasta sitten alkaa, eipä niihin synnytysmuistoihin tarvitse rypemään jäädä. Ohi se menee, ja koko elämäkin aikanaan....

No mutta, minkä nimeen minä sitten vannon, jos en trendihipsteri-bugaboo-ainutlaatuis-vauvalandian tai viher-ituhippeilyn tai uskonnollisuuden? Mikä minulle on tärkeää, punainen lanka?

Taide ja tiede, historia. Kulttuurien tuntemus ja arvostus. Juuret. Kaiken suhteellisuus. Yhteinen aika perheen kesken, jossa jaetaan hauskoja hetkiä -ja opettavaisia, puolin ja toisin. Ulkoilu, ilman erityisiä muodikkaita varusteita siis todellinen "retroilu". Aitous. Kyky olla myös itsekseen.

Näistä on hyvä aloittaa ja näihin aina palata.

Nyt nukkumaan. Yöt ovat edelleen pelottavaa aikaa. Koskahan trauma helpottaa?

Taas se on kesä (kääntynyt jo kohti syksyä....)

Pietarin ja Paavalin päivä. Mies halusi messuun ja sinne siis raahauduttiin koko kolonnalla. Kerrankin kirkko oli lähes tyhjä eli mahtui sisään ja istumaan oikeen penkkiin saakka! Tytöt nyt jo käyttäytyy, Pumpula noh, pysyi hiljaa ainakin melkein kunhan vaan hetkutti ja vetkutti ja väillä vilautti tissukan suuhun. Yhestä messusta taas selvitty. Hah. Miksi mä edes käyn kirkossa. Ärsyttää jeesustelu. Ärsyttää melkeen kaikki. Tytöt ja tuo pojan Pumpula on ne ihanat, poika kotiin saakka kahden menetyksen (kohtukuolema ja myöhäinen keskenmeno) jälkeen, tekisin noiden edestä aivan mitä vaan ja silmiä räpäyttämättä. Mutta joku nyt mättää. Uuvuttaa. Tiuskin noille. En tiedä enää mikä tai kuka olen. Hoidan pajatsoni kyllä sangen tunnollisesti. Ei kukaan mitään huomaisi. Valvon liian myöhään ja kummiskin kun joudun heräileen vauvan kanssa niin.... Aamut on yhtä tuskaa, onneksi usein vauveli antaa nukkua kuiteskin, on aamuyöstä mun vieressä ja saa tissiä heti ku änähtää. Silleen on jonkunsortin lepo taattu. Kokemuksesta tiedän että noin 5-vuotias siirtyy kyllä omaan petiin jo. Ja mulla ei ton pojan kanssa ole kun aikaa.
Niska tosin on hieman eri mieltä. Mies saa sitten hieroa, ja tekeekin sitä auliisti muutaman kerran viikossa.
Mutta tuosta nukkumisesta vielä. Ja juttelusta, juttukumppaneista. Oon miettinyt vihdoin jotain terapiaakin, on kaikkia ihme pelkoja ja semmoisia flashback-tyyppisiä takaumia. Ja olen ihan vietävän katkera edelleen. Ja ilkeäkin, ajattelen usein tosi rumasti muista ihmisistä enkä oikein jaksa heitä. En nyt ehkä ole ollut mikään lääppi-pehmo-tyyppi ennenkään mutta jotenkin mua itseäni nyt pännii että olen koko ajan niin negatiivinen. Noh, rahaa ei ole terapiaan, ei edes Kela-korvattuun. Korkeintaan neuvolapsykologia varmaan voisin saada tavata (?) halvalla/ilmaiseksi -joka kerta tuo vaihtuva terkka on mulle sitä tuputtanut kun Suloa ollaan neuvolassa käytetty - mutta se on aika arpapeliä minkälainen tyyppi siellä on vastassa.... Vaikka onhan se niinkin että kaikkea voi kokeilla (kerran)....
Olen edelleen jotenkin jumissa sen Erasmus-jutun kanssa. Poden syyllisyyttä, noh, ehkä poden sitä(kin) lopun ikääni. Poden myös vihaa sitä uivelo-kätilöä kohtaan joka ei edes käyrää ajanut kun tulin kättärille ja valitin mahakipua. Pitäisi saada soitettua potilasasiamiehelle mutta pelkään että romahdan ja mun on huolehdittava kuitenkin tytöistä (jotka on nyt koulusta kesälomalla..... koko ajan nurkissa.... tai sitten me yhdessä jossain liikenteessä...) ja Sulo-hylkeestä... Imetän poikaa, se ei muuta vielä syökään (nyt kohta 4,5kk ikää) ja kun/jos järkytyn, ei maitoa tahdo herua ja poika suuttuu ja itkee ja mä huolestun ja kierre on valmis. Yleensä meillä menee siis tosikin hyvin, kunhan vaan en "salli" itseni ajatella päiväsaikaan mitään synkkää. Illalla sit selailen lapsikuolema-ketjuja ja blogeja yhä uudelleen ja uudelleen niitä samoja ja ryven ja ryven ja pohdin miten epäoikeudenmukainen maailma onkaan jne........ Eipä taida mun oloa helpottaa! Ja samaan aikaan en "anna" itseni olla iloinen, "pettäisin" Erasmuksen jotenkin, koen että hän (jos hän enää missään ulottuvuudessa olisi) on "vihainen" kun ei saanut elää..... Eikä toivo meille hyvää tms. Japanilainen termi "mizuko" eli "vesilapset" (ennen syntymäänsä kuolleet) on aika hyvä. Jos kiinnostaa sen voi vaikka googlata.

Ammatillisestikin olen aivan raakki. Ei keikkoja. Keväällä tein hylkeen kanssakin pari, tokikin avustusjoukkojen saattamana. Hyvin menivät. Nyt koko kesä ilman konsertteja :(. Ei mua tarvita.... Enkä nyt jaksa oikein edes yrittää..... Mitähän tulevaisuudessa? Pitäis varmaan vaihtaa alaa mutta  ei oikein houkuta mikään koulunpenkkikään. Saa nyt nähdä. Ja Sulon vauva-ajasta haluan kyllä nauttia että siinä mielessä, saa olla nyt näin. Rahaa sais olla enempi, vaikka kai me jotenkin aina pärjätään. Toivottavasti.

Jotenkin se mummikin selvisi kahden lapsensa kuolemasta. Tai selvisi ja selvisi. Ei se niistä paljoa jutellut, jotain kumminkin. Ottaen huomioon että Suvi hukkui ja vielä oman mökin rantaan, mökin, joka vieläkin on suvulla, niin nyt olisin kyllä halunnut tuosta syyllisyys-teemasta pari sessiota jutella. Mummi, lepää rauhassa! <3 ja ehkä sä pidät nyt kaikista suvun pikkulapsista "siellä jossakin" huolen....
Bärkkele  jos ennen selvittiin niin miksei nytkin, ja ilman kaikenmaailman terapioita! Säännöllinen elämä ja kiitollisuus siitä mitä on, pätkittäinen tai edes hetkittäinen anteeksianto itselle ja muille (?) niin sillä pääsee jo taas kappaleen matkaa etiäppäin tässä elon tiellä. Ja kandee tosiaan muistaa että jos vaikka kuolee siinä 8-kymppisenä tai jopa aiemmin (ku tarpeeksi stressaa sydäntään....) niin vielä ku 50 vuotta sinnittelee niin se on sitten siinä. Eiköhän niihin vuosiin joitain ilonhippusiakin aina sekaannu.

Blogihiljaisuus on jatkunut kokonaisen syksyn ja talven. On kevät, monessakin mielessä. Saimme ihanan eläväisen pojan perheeseemme helmikuun loppupuolella. Isotsiskot ovat onnellisia, isistä ja äidistä varsinkin puhumattakaan! Pikkuinen herra "Sulo" on todellinen suloisuus.
Raskausaika oli todella stressaavaa vaikkei mitään lääketieteellisesti huolestuttavaa ikinä ilmennytkään. Synnytys sitten käynnistettiin 16.2 ja poika näki päivänvalon seuraavana päivänä, 17.2 perjantaina yhden jälkeen alkuiltapäivästä.

Kesä ja kaiken katoavaisuus

On taas se aika vuodesta, jolloin sen voi ensimmäistä kertaa aavistaa. Iltojen pimentymisen. Elokuussahan varsinaisesti noita samettisia sinisiä öitä eletään mutta jo heinäkuun loppupuoli kantaa mukanaan tietynlaista haikeutta..

Haikeutta kai tähän kesään liittyisi/on liittynyt ihan luonnostaankin kyllä. Mutta ajattelisin että jo ennen menetyksiäni olen ollut taipuvainen tietynlaiseen pessimismiin ja jopa ajoittaiseen masentumiseen tai ainakin alakuloon. Pienten poikien menettäminen oikeastaan on tavallaan tuonut mulle ennennäkemätöntä "tarmoa", ehkä jonkinsortin pakkoa edes yrittää ottaa elämästä se irti, jonka voi, kulloisessakin hetkessä. Olen arvostanut tyttöjäni ihan uudella tavalla. Nyt, kun molemmat viettävät kesää mökeillä kaverinsa ja isotätinsä luona, onkin olo melko hyödytön. Lisätään siihen vielä aviomies, jolla on paljon töitä heti kättelyssä loman jälkeen....

Konsertti heinäkuun alussa meni mukavasti ja sen jälkeen suuntasimme suomalaisille kesälaitumille mm. saaristoon ja itäiseen Suomeenkin. Venetsiassa kävimme muiden turistien muassa (mrrrr... inhoan turisteja...) 22-29.6 ja oli meillä mukavaa, San Marco tuli nähdyksi ja Firenzekin (solo io..) pikaisesti.

Mutta piti kirjoitella mietelmiäni kaiken katoavaisuudesta. Kirkollista loistoakin ihmetelleenä ja voisinpa sanoa, kristillisen (katolisen) opin keskivertoa paremmin tuntevana, minun on ollut aina enemmän tai vähemmän vaikea uskoa iankaikkisuuteen -siis sellaisena ilmiönä, että joku yksityinen ihminen (tai jokainen meistä, siis) voisi saada ns. iankaikkisen elämän, Jeesuksen yhteydessä jne. liirumlaarum. En tähän kovasti keskittynyt ennen pikkuisteni kuolemia, mutta pidellessäni viime vuoden elokuun 9 päivä sylissäni kuollutta poikaani, kaikki iankaikkisuuden toivo tuntui jättävän minut. Se vähäkin. En enää voi uskoa, että tapaisimme kuolleemme jossain "paremmassa paikassa" tai että ylipäänsä olisi olemassa jokin ylimaallinen kompensaatio niille, jotka elämässään hyvää tekivät ja (ehkä) paljon kärsivät. Life is unfair and then you die. That's it. Muu on hurskasta toivetta, kuvitelmaa.

Olisihan se mukavaa, jos jokin ylempi taho todella olisi ehdottoman oikeudenmukainen ja maksaisi kullekin tekojensa mukaan -tai ainakin pakottaisi siis pahat katkerasti katumaan edellytyksenä päästä "paratiisiin". Mutta todenpuhuakseni, moinen taitaa vain olla ihmismielen toiveunta, että edes joskus asiat menisivät oikein, kun elämässä niin ei todellakaan usein näytä käyvän. Sinänsä toki hienoa, jos joku kohtalotoveri lapsensa menettänyt tai jonkun muun läheisen menettänyt saa lohtua kuvitelmista miten sitten Taivaassa....

Olen saanut lohtua perheestäni, erityisesti tytöistäni, ja musiikista. Minua lohduttaa myös se ajatus, että mikään hyvä, mitä me teemme, ei kuole -jossain muodossa se jää elämään ainakin pidempään, kuin ajallinen tomumajamme. Mietin vaikkapa 92-vuotiaana kuollutta mummiani. Vaikkei hän kirjoittanut kirjoja, säveltänyt, maalannut eikä rakentanut mitään, hän kuitenkin hoivasi ja huolehti koko suuren sukunsa asioista ja lapsista (... välillä turhankin uutterasti..heh). Muisto ja tieto hänen elämästään elää jokaisen meistä lapsista tai lapsenlapsista sydämessä yhtä kauan kuin jokainen meistä. -Ja senkin jälkeen, toivottavasti, hyvä jatkaa kiertämistään meidän itsekunkin (toivottavasti hyvin ja onnellisesti..) kasvattamissa lapsissa tai jos ei omia (eläviä) siunaannu niin jokaisessa hyvässä kohtaamisessa ihmisten kanssa, joita jokaisella on. Hyvä kiertää, teot säilyvät, niillä on arvo. Se arvo ei ehkä ole iankaikkisuudessa vaan ajallisuudessa mutta se on.

Erasmus ja sinä pienempi enkelimme Hieronymus, omilla lyhyillä elämillänne jätitte ikuisen jäljen minun sydämeeni. Kaipaan ja ajattelen teitä niin kauan kuin elän eikä muistonne (ehkä) sammu minunkaan jälkeeni.