Barrabam!

Kohta se on pääsiäinen. Passiota pukkaa, ja on yksi oma konserttikin, kivaa!

Haluaisin kirjoittaa ristiriitaisesta suhtautumisestani uskontoon ja uskonnollisuuteen(i), vihdoin.
Vettä on kuitenkin virrannut jo Erasmuksen kuolemasta. Mielessähän se menetetty poika on joka päivä mutta niin paljon siellä mielessä jo muutakin pyörii että välillä ehdin havahtua omaan ihmeelliseen suhtautumiseeni uskontoon/uskonnollisuuteen. Tämä on "aihe" siksi että tosiaankin aikaisemmin olin aktiivisen uskonnollinen, en sillä tavalla kun Suomessa nyt "perinteisesti kristillisen" ihmisen yleensä ajatellaan olevan (tyyliin KD-poliitikot ja herätysliike-ihmiset) vaan siten että 19-vuotiaana tein ratkaisun liittyä katoliseen kirkkoon (tulen uskonnottomasta kodista mutta tämä halu, irrationaalinen, oli minulla ihan pienestä) ja johdonmukaisesti tätä uskoani harjoitin viikoittain käymällä messussa (vähintään), noin kuukauden välein ripillä ja muutenkin rukoilemalla ruusukkoa ja muita (katolisia) hartausmuotoja. Puolisonkin löysin kirkkoni piiristä ja nuorena menin naimisiin (olen yhä toim. huom). Sain ekan lapsen alle vuoden päästä häistä, tein opintoja ja elin lapsiperheen arkea samaan aikaan (rankkaa..). sain toisen lapsen, 27-vuotiaana minulla oli kaksi ihanaa tytärtä ja kaksi tutkintoa korkeakoulusta (nojoo, siis sain vain yhden maisterinpaperin mutta siinä on A-tutkinnot kahdesta soittimesta). Elämä oli, noh, sanotaan että vapaa-ajan ongelmia ei ollut. Silti tunnontarkasti kävimme messussa, olipa se miten hankalaa hyvänsä.

Muutos tapahtui kun kesällä 2010 ihan hyvin sujuneen raskauden viikolla 34 poikamme Erasmus kuoli istukan irtoamiseen äkillisesti. Sairaalareissusta kotiin selvittyäni ja jotenkin fyysisesti jaloillani, olin ensin täynnä surua ja niin, mitä nyt ihminen sellaisessa tilanteessa on. Aika pian selviytymistrategiakseni tuli kuitenkin viha. Ei nyt sillä tavalla kuin jollain massamurhaajilla tai kouluammuskelijoilla. Olihan minulla kuitenkin paljon myös jäljellä (mies ja kaksi elävää lasta). Mutta sillä tavalla että entiset katsomukset asetin kyseenalaisiksi big time. Vihan ja ärsytyksen avulla kykenin töihin (ja kotitöihin) jo melko pian menetyksen jälkeen -parissa kuukaudessa. En vain halunnut nähdä enkä tavata ketään, tai siis hyvin harvoja. Haudoin haavojani sohvannurkassa kotona iltaisin. Omaksuin elävien lastemme uskonnolliseen kasvatukseen linjan "välitä katolinen kulttuuriperintö parhaasi mukaan vaikka itse et uskoisi edes joulupukkiin". Se linja on (kai) edelleen voimassa. Äh. Ja sen huomaa. Itse en ole ollut kirkossa viikkoihin (muka?) töiden takia. En mene huomennakaan, palmusunnuntaina, koska säästelen (hah) voimia kun illalla on konsertti. Ja saan olla lasten kanssa enemmän kun koko ilta/päivä menee töissä.

Joskus tunnen haikeutta. En vain enää oikein tiedä, miten ja miksi uskoisin, ja mihin. Jumala-jutut taitavat olla yhtä legendaa. .. Ja silti. Identiteettini on katolinen. Rukoilemme (lähes) joka ilta ruusukkoa koko perhe. Siunaamme ruuan (jos muistamme). Pyrimme välittämään (edes sitä) katolista perinnettä lapsillemme.
Ja taas. Messussa en mene kommuuniolle. Välillä se sattuu. Se oli minulle niin tärkeää. Joskus ei tunnu miltään. Usein vaan väsyttää ja ärsyttää. Ärsyttää se etteivät nuo arvoisat (typerät) papit ottaneet minuun mitään suoraa kontaktia kun poikamme kuoli. Idiootit sosiaaliset möllit. ... Ja niin, onko se sitten Jumalan vika? Onko pojan kuolema? Mikä on, jos on..? Entä apu, ja lohtu...? Mikä lohtu? Mikä taivas? Minusta ei vain tunnu siltä että Erasmus eläisi muualla kuin mielessä(ni). En saa mitään kontaktia kun ajattelen kuolleita sukulaisiani, muitakaan. Kun kuolee, muistot jäävät elämään niiden mieliin, jotka vielä täällä taivaltavat.
...Ja silti. Joskus. On kuin joku heilauttaisi verhon lievettä ja sen huikaisevan hetken ajan ymmärtäisin. Sen hetken, kun katson pyhitettyä eukaristiaa messussa. Ja tahtomattani olen onnellinen (edes pienen hetken).
Niin ristiriitaista.