Haikeutta kai tähän kesään liittyisi/on liittynyt ihan luonnostaankin kyllä. Mutta ajattelisin että jo ennen menetyksiäni olen ollut taipuvainen tietynlaiseen pessimismiin ja jopa ajoittaiseen masentumiseen tai ainakin alakuloon. Pienten poikien menettäminen oikeastaan on tavallaan tuonut mulle ennennäkemätöntä "tarmoa", ehkä jonkinsortin pakkoa edes yrittää ottaa elämästä se irti, jonka voi, kulloisessakin hetkessä. Olen arvostanut tyttöjäni ihan uudella tavalla. Nyt, kun molemmat viettävät kesää mökeillä kaverinsa ja isotätinsä luona, onkin olo melko hyödytön. Lisätään siihen vielä aviomies, jolla on paljon töitä heti kättelyssä loman jälkeen....
Konsertti heinäkuun alussa meni mukavasti ja sen jälkeen suuntasimme suomalaisille kesälaitumille mm. saaristoon ja itäiseen Suomeenkin. Venetsiassa kävimme muiden turistien muassa (mrrrr... inhoan turisteja...) 22-29.6 ja oli meillä mukavaa, San Marco tuli nähdyksi ja Firenzekin (solo io..) pikaisesti.
Mutta piti kirjoitella mietelmiäni kaiken katoavaisuudesta. Kirkollista loistoakin ihmetelleenä ja voisinpa sanoa, kristillisen (katolisen) opin keskivertoa paremmin tuntevana, minun on ollut aina enemmän tai vähemmän vaikea uskoa iankaikkisuuteen -siis sellaisena ilmiönä, että joku yksityinen ihminen (tai jokainen meistä, siis) voisi saada ns. iankaikkisen elämän, Jeesuksen yhteydessä jne. liirumlaarum. En tähän kovasti keskittynyt ennen pikkuisteni kuolemia, mutta pidellessäni viime vuoden elokuun 9 päivä sylissäni kuollutta poikaani, kaikki iankaikkisuuden toivo tuntui jättävän minut. Se vähäkin. En enää voi uskoa, että tapaisimme kuolleemme jossain "paremmassa paikassa" tai että ylipäänsä olisi olemassa jokin ylimaallinen kompensaatio niille, jotka elämässään hyvää tekivät ja (ehkä) paljon kärsivät. Life is unfair and then you die. That's it. Muu on hurskasta toivetta, kuvitelmaa.
Olisihan se mukavaa, jos jokin ylempi taho todella olisi ehdottoman oikeudenmukainen ja maksaisi kullekin tekojensa mukaan -tai ainakin pakottaisi siis pahat katkerasti katumaan edellytyksenä päästä "paratiisiin". Mutta todenpuhuakseni, moinen taitaa vain olla ihmismielen toiveunta, että edes joskus asiat menisivät oikein, kun elämässä niin ei todellakaan usein näytä käyvän. Sinänsä toki hienoa, jos joku kohtalotoveri lapsensa menettänyt tai jonkun muun läheisen menettänyt saa lohtua kuvitelmista miten sitten Taivaassa....
Olen saanut lohtua perheestäni, erityisesti tytöistäni, ja musiikista. Minua lohduttaa myös se ajatus, että mikään hyvä, mitä me teemme, ei kuole -jossain muodossa se jää elämään ainakin pidempään, kuin ajallinen tomumajamme. Mietin vaikkapa 92-vuotiaana kuollutta mummiani. Vaikkei hän kirjoittanut kirjoja, säveltänyt, maalannut eikä rakentanut mitään, hän kuitenkin hoivasi ja huolehti koko suuren sukunsa asioista ja lapsista (... välillä turhankin uutterasti..heh). Muisto ja tieto hänen elämästään elää jokaisen meistä lapsista tai lapsenlapsista sydämessä yhtä kauan kuin jokainen meistä. -Ja senkin jälkeen, toivottavasti, hyvä jatkaa kiertämistään meidän itsekunkin (toivottavasti hyvin ja onnellisesti..) kasvattamissa lapsissa tai jos ei omia (eläviä) siunaannu niin jokaisessa hyvässä kohtaamisessa ihmisten kanssa, joita jokaisella on. Hyvä kiertää, teot säilyvät, niillä on arvo. Se arvo ei ehkä ole iankaikkisuudessa vaan ajallisuudessa mutta se on.
Erasmus ja sinä pienempi enkelimme Hieronymus, omilla lyhyillä elämillänne jätitte ikuisen jäljen minun sydämeeni. Kaipaan ja ajattelen teitä niin kauan kuin elän eikä muistonne (ehkä) sammu minunkaan jälkeeni.
