Blogeista ja muista kummallisuuksista

Sitten edellisen olen kenties vähän tasaantunut, iloakin saanut lisää. Liekö osansa miehen kesälomalla (vihdoin!) vai millä -ilmat eivät tänä kesänä tunnu hellivän!
Pumpsu on siis viisi kuukautta ja viikon päälle vanha! Hän on ihana edelleen, TM eli siis tissimies...
Tyttöjen ja meidän kaikkien lellivauveli.
Ja tästä sitä vauva-liirumlaarumia ja vaaleansinistä hötönlöttöä voisi jatkaa sen koko blogipostauksen ajan -eli jäin kiinni, minäkin!
Pääsen siis aiheeseen, josta tällä kertaa vaahtoan (itselleni). Jos erehtyy lueskelemaan esim Lilyn blogeja (en tiedä ollenkaan mikä tuo Lily edes on mutta mun fb:n etusivulle on tullut jotain mainoksia ja olen sitten klikannut ja lueskellut) niin voi ihmetys, millaisessa maailmassa lähes ikäiseni (siis noin kolmikymppiset) kaupunkilaiset "nuoret" vanhemmiksi juuri tullet tai tulevat ihmiset elävätkään! En tunnista itseäni sellaisesta egotrippailusta, en sitten vähääkään! Siis ei sillä ettenkö minäkin varmasti olisi itsekäs. Olen. Lisätietoja puolisolta ja lapsilta. Eikä edes sillä ettenkö olisi mukavuudenhaluinen. Olen sitäkin. Kysymys on tokikin ja varmastikin näistä kyseisistä ominaisuuksista -joskin niiden pitoisuudet elämänhellimien wannabe-special- kaupunkivihreiden keskuudessa ovat jotain muuta kuin kaltaiseni... niin, öö, miten määrittelisin itseni...?
Itse asiassa siskonikin lukeutunee juurikin tuohon joukkoon (eikä siis ihme ettei meillä ole juurikaan mitään yhteistä, hän on raskaana ja siis tuossa vauvalandiassa....)... Onhan heitä, siis, lähipiirissäkin, niin ainakin tavallaan. Mutta pakko myöntää etten osaa oikein keskustella tai olla sellaisten ihmisten kanssa. Tai siis, arkisesti, osaan olla ja jutella kaikenlaisten ihmisten kanssa, ihan hyvin. (Tämä on mun blogi ja saan kirjoitella tänne ihan mitä huvittaa, en tokikaan ehdoin tahdoin loukkaavaa tai vihapuheita... Mut mitä pikku itsekehuista...heh) Mutta se maailma, se on niiiin eri!
Miten sen määrittelisin... En ajattele arkeani materian kautta, en ainakaan kritiikittömästi -en usko, että vauva tai edes perhe tarvitsee autoa jos asutaan Helsingissä, noh, kesällä se olisi kiva niin pääsisi sukulaisiin, mutta noin yleensä. Vauva ei tarvitse uusia kamoja ja vaatteita. Ne voivat olla kivoja, mutta pääasiassa ne ovat vaan krääsää jota tulee ovista ja ikkunoista. Ne eivät tuo yhtään mitään lisäarvoa. Joitain juttuja pitää olla, kuten sänky ja syöttötuoli ja turvaistuin, vaikkei sitä autoa olisikaan, niin ja vaunut. Ja näihin kaikkiin piisaa myös jokin ah-niin epäseksikäs juttu kuin vuodelta 90 tai 2001 oleva hyväkuntoinen _____ (täytä viivalle asia). Mutta aina toki kivampaa ostaa uutta.... ja sitten olla niin ekoilija kun käyttää katsos kestoja.... (pesutorni tarvitaan kun eihän niitä muuten voi pestä kerrostaloasunnossa, siis kuivata ainakaan! Not. Meillä kuivuu keittiössä ja vessassa viiden ihmisen pyykit ihan ok. Kestojakin on joukossa...;) )
En ajattele itseäni ystävien tai siis omasta näkökulmasta "ystävien" kautta. Minulle ei ole tärkeää määrä vaan laatu. I mean really. No onhan niitä kavereita naamakirja täynnä mutta ihan oikeasti en jaksa seurustella arjessa kovinkaan monien ihmisten kanssa, tapailla heitä säännöllisin väliajoin ja järjestellä järjestelemisen ilosta jotain hetkiä, jotka kuitenkaan eivät kenties kenellekään osapuolelle hirveästi merkkaa. Mutta kukin tavallaan. Meillä käy paljonkin ihmisiä mutta he ovat yleensä sukua (rakas serkkuni, isovanhempia...) tai sitten ystäviä/lasten kavereita vanhempineen ja tulevat ex-tempore, konstailemattomasti, ruokaa loihditaan pöytään ja jaetaan hyviä hetkiä viinin ja tarinoiden äärellä... En kestä pönötystä enkä halua "keeping up with the Joneses" -kulttuuria. Ei mua haittaakaan, mitä muut tekevät, mitäs se mulle kuuluu. Kunhan päivittelen hehe.
Niin ja lasten kasvatus. Tuntuu olevan kovasti muodissa ajatella omien kultiensa olevan jotain totaaliainutlaatuisia pupsukoita, joita ei saa rajoittaa ja jotka ovat ah-niin erikoisen erilaisen luovia. Minä en ajattele niin. Omat lapseni ovat minulle rakkainta maailmassa mutta ymmärrän paremmin kuin hyvin etteivät he ole sitä esim. opettajilleen tai olleet sitä nuorempina tarhantädeilleen yms. Tämä heijastuu käytöstapoihin. Olen ollut huomaavinani, että lasten tapakasvatus on muuttunut sitten 80-luvun, jolloin itse olin pieni -50- tai 60-luvusta nyt puhumattakaan! Omassa lapsuudessani lapsilta kyllä vaadittiin enemmän toisten huomioon ottamista. Sitä vaadittiin tai sitä esiintyi kyllä enemmän myös aikuisilla. Oli ihan tavallista ainakin rivitaloalueella jossa vartuin, että toisten lapsiakin komennettiin jos tarvetta ilmeni. Nyt sellainen ei taida olla ihan sopivaa. Nyt kyllä toisaalta ei aikuisiltakaan edes sellaista perushuomaavaisuutta huomaa, ihmiset tuntuvat kävelevänkin pahki toisiaan kaduilla -surkuhupaisaa -kun ei kumpikaan edes sen vertaa voi omastaan joustaa....

Maalaisjärki. Sekö se on, ja kateissa? Tuolla blogimaailmassa tuoreet kohta-äidit tuntuvat pelkäävän synnytystäkin ihan kaaaamalasti. Pyh ja pah sanon minä, neljän synnytyksen ja yhden mini-sellaisen kokemuksella. En tosin pelännyt tai edes hirveästi ajatellut koko toimitusta edes silloin 22-vuotiaana saadessani ensimmäiseni.
Nyt tällä inhorealismin ja ties minkä katkeruuden kokemuksella sanoisin vain, että synnytys on hyvä kun lapsi tulee hengissä ja kannattaa muistaa että siitä se vanhemmuus vasta sitten alkaa, eipä niihin synnytysmuistoihin tarvitse rypemään jäädä. Ohi se menee, ja koko elämäkin aikanaan....

No mutta, minkä nimeen minä sitten vannon, jos en trendihipsteri-bugaboo-ainutlaatuis-vauvalandian tai viher-ituhippeilyn tai uskonnollisuuden? Mikä minulle on tärkeää, punainen lanka?

Taide ja tiede, historia. Kulttuurien tuntemus ja arvostus. Juuret. Kaiken suhteellisuus. Yhteinen aika perheen kesken, jossa jaetaan hauskoja hetkiä -ja opettavaisia, puolin ja toisin. Ulkoilu, ilman erityisiä muodikkaita varusteita siis todellinen "retroilu". Aitous. Kyky olla myös itsekseen.

Näistä on hyvä aloittaa ja näihin aina palata.

Nyt nukkumaan. Yöt ovat edelleen pelottavaa aikaa. Koskahan trauma helpottaa?