"Liturginen karkki" yllä. Todellisuus on yleensä jotain muuta. En edes viitsi laittaa niitä tänne. Jos ketä kiinnostaa, on olemassa sellainen(kin) blogi ameriikan kielellä kuin "Bad Vestments" jossa löytyy niitä.
Ja vaikka mitä muita.
Huh.
Itselleni jää epäselväksi, miksi joku viitsii kirkkoon mennä, jos ei siellä edes ole kauneutta tarjolla. Ehkä olen vaan "vähäuskoinen", mutta Jumalanhan voi kohdata luonnonrauhassa, lähimmäisissä jne noin niinkun "epäformaalisti" , siihen ei tarvita erillistä kirkkotilaa tai "feel good" menoja. Yhteisöllistä toimintaa ja olen ok -olet ok -tyyppistä itsensä vahvistamista voi niinikään harrastaa monenlaisten harrastukerhojen ja, miksei, rukouspiirienkin ja vapaaehtoistoiminnan voimin, mutta miksi nimittää sitä "liturgiaksi"?
Liturgia on kautta historian ollut "taivas maan päälle" -tyyppinen juttu -ja on sitä edelleen, monissa uskonnoissa. Siihen ei lähtökohtaisesti ole kuulunut kodikkuus, tuttuus (siis sellaisella "istuthan mukavasti sohvassa"-tyyppisellä tasolla) taikka "kotikutoisuus" vaan siinä on tavoiteltu transendenttia, "mysterium tremendum & fascinosum".
Luterilainen kirkko on -ainakin täällä mutta kyllä ilmeisesti muuallakin -täysin myynyt sielunsa Zeitgeistille. Se, mitä ihmiset haluavat, se on hyvä. Sitä pitää olla. Panem et circenses.
Se ei ole liturgian olemus, siis historiallisesti. Se ei ole edes uskonnon olemus. Uskotaanko enää tuonpuoleiseen? Viimeiseen tuomioon? Kaikki pääsevät taivaaseen -tyyppinen propaganda on aika tehokasta turruttamaan mielet ja sydämet hengelliseen mukavuuteen.
Enkä nyt puhu minään tuomiopäivän pasuunana. En ole jumala, eikä kukaan meistä ole. Ja siinäpä se mysteeri piileekin. Täysin käsitetty ja selitetty ja pilalle paijattu jumala on vain epäjumala.
Todellista maailmankaikkeuden Herraa me emme voi koskaan käsittää.
Kristinuskon mukaan lähimmäksi pääsemme katsomalla Kristusta -eikä hänen ehdoton rakkautensa ihmisiä kohtaan ollut koskaan helppoa tai halpaa, itsestäänselvää.
"Give until it hurts", sanoi äiti Teresa. Todellinen rakkaus menettelee näin.
Se on ihan jotain muuta kuin naistenlehtien tarjoama matkaopas (av(i)oliiton) pikaonneen, keskinäisen hyväksikäytön kerhoon, jossa ihminen on arvokas vain sen aikaa, kun toisesta siltä
tuntuu.
Niin, prefaatio alkaa sanoilla Dominus vobiscum - et cum spiritu tuo; Sursum corda - habemus ad Dominum.
VastaaPoistaYlentäkää sydämenne! Niin lähestytään messun pääosaa, eukaristian viettoa.
Tuliko Kristus Jeesus ihmiseksi hyväksymään kaiken sen, mitä ihmiset mukavuuksissaan jo tekivät, vai kannustamaan heitä - meitä - kohottamaan katseemme taivasta kohti ja korottamaan tapamme ja moraalimme?
Luulenpa, että jälkimmäistä. Ja jos niin on, se edellyttää, että kirkko tarjoaa meille pyhimmässä toimituksessaan jotakin muuta kuin matalaa. Teot puhuvat ja ilmaisevat paljon, yllättävän paljon.