Olen pystynyt taas itkemään. Ihan vaan surusta.
Olen pystynyt taas tuntemaan kiitollisuutta Beestä ja Aasta, elävistä neideistäni, vaikka joka päivä kilahdankin heille erilaisista asioista.
Olen pystynyt ajattelemaan aikaa eteenpäin, jopa muutaman päivän (ens viikolla työreissua tiedossa..).
Olen pystynyt menemään soittamaan urkuja.
Jeh.
Ja silti, pohjaton suru iskee monta monituista kertaa päivässä. Kun kuljen hänen kuvansa ohi. Joku sana, tuoksu, ajatus, ihminen tuo hänet mieleeni. Lastenrattaat ja pieni vauva.
Onnelliset ilmeet.
On niin vaikea uskoa sitä edelleen, se ikäänkuin vasta iskee tajuntaan. Että pikkuinen poikani on iäksi poissa, etten saa häntä ikinä enää pitää sylissä, en pukea, en koskettaa.
Tänään on tasan kaksi kuukautta siitä, kun menit pois, lähdit silmiäsi avaamatta, pienimpäni.
Minkälainen olisi katseesi ollut, pieni? Entä äänesi? Olisiko ollut kovin erilaista kasvattaa poikaa tyttärien jälkeen?
Tätä en saa koskaan tietää.
On olemassa aika ennen ja aika jälkeen. Koko loppuelämäni on oleva aikaa jälkeen.
Eikä ole olemassa lohtua, ei suruun.
Mutta on olemassa aika, joka armahtaa, ja tieto siitä, että monet muutkin ovat tästä tai pahemmasta (=useamman lapsen kuolemasta) joutuneet selviytymään. Muunmuassa oma isoäitini, joka kuudesta lapsestaan hautasi kaksi.
Olen jopa pystynyt hiukan rukoilemaan. Helpottaa, että en enää ole niin aktiivisen vihainen Jumalalle. En tosin juurikaan ajattele hengellisiä asioita, ainakaan koko ajan tai mitenkään aktiivisesti.
Mutta rauha.
Ainahan se on parempi kuin sota.
Nyt on pakko pistää töpinäksi. Kohta tulee oppilas tunnille, ja tässä vaan istun pyjamassa ja kyynelehdin. Nyt ajan eläväiset lapseni ja heidän isänsä pihalle, että saan rauhassa keskittyä cembalon saloihin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti